Joka aamu ristiriitaisuuteen saakka monipuolinen ihminen katsoo peiliin ja kysyy: "Huomenta! Kuka minä tänään olen?" Ilta on aamua viisaampi ja vain se voi näyttää, onko minäni vajonnut syviin mietintöihin rauhallisuuden maininkeihin, uponnut epätoivon syviin syövereihin vaiko noussut hurrikaanin kaltaisen vitutuksen huipulle. Oli miten oli, elämä on vaihtelevaa, elämä on ironista ja sen helmapellit ovat sarkasminkukkien koristamat. Lempiväreinä huumorinmusta, kurkkusalaatinvihreä, onnellisuudenpinkki ja mystikonvioletti. Intohimoina metsät, maanpuolustus ja tarve kasvaa, koroilla ja ilman.

lauantai 22. heinäkuuta 2017

Asekätkentää, puun muotoja sekä suuria tunteita talvisodan maisemissa

Tänään on taas ajeltu persus tunnottomana ja kivuttu ylös päin Suomi-neidon itäistä kuvetta. Joensuu on vaihtunut Kuhmoksi ja maisemat ovat myös hieman eri luokkaa. Jos nukuimmekin pari yötä miltei tekniikkapuiston pihassa, kaupungin keskustassa, nyt ollaan kohtuullisen kaukana ylimääräisestä teknologiasta ja oikein hyvä niin, kelpaa mulle. Joku mäkäräisen karkoitus -teknologia ei tosin olisi pahitteeksi, nämä kun tunkevat sisään jokaisesta vähänkin suojaamattomasta ruumiinaukosta. Olemme nyt pienellä leirintäalueella Kuhmossa, jossain jumalien selän takana, luulisin, en ole varma, koska navigaattori hukkasi välillä matkalla signaalin. Idyllinen pieni alue tää on, vesi melkein ympäröi ja on tuommonen virtaava paikkakin tuossa, tuntuu olevan kalamiesten mieleen.

Aamulla oli ensimmäisenä pulmana, kummalta puolelta Pielistä ajettaisiin. Toisella puolella houkutti Koli, toisella Eva Ryynäsen ateljee ja Paaterin kirkko. Ateljee voitti tällä kertaa, koska Koli on nähty useammin, eikä meillä olisi ollut kuitenkaan aikaa hengailla Kolilla sillä tavalla kuin mieli olisi tehnyt, trangia-kahvien ja istuskelun merkeissä. Paateri oli jälleennäkemisen arvoinen kohde kyllä, kerran aiemminhan me on siellä käyty silmiämme puun muodoissa lepuuttamassa. Matkalla Paateriin oli pakko vetää liinat yllättäen kiinni, koska mä näin niin tavattoman houkuttavan kyltin: Asekätkö. Pakki silmään ja takaisin. Kyseessä oli siis Törnin-Männistön asekätkö Enossa. Eihän siinä valtavasti näkemistä ollut, mutta se tunne. Kun mä taas niin näin, tunsin ja elin sen. Joku harva voi ymmärtää, miltä se tuntuu, kun paikat kertoo sulle näkemäänsä.



Samaa valtava, melkein rintakehän ja vatsan alueen halkaiseva tunne istui mussa myös koko loppumatkan, Lieksasta Kuhmoon asti, kun ajelimme aivan Rukajärven tien lähistöllä. Siellä olen toki ollut jo aiemmin paikkoja koluamassa, joten emme tällä kertaa pysännet kuin kerran, talvisodan Heinäjoenmotin muistomerkille. Äidin sotahistorian nälän lisäksi sammutimme siinä teinin muuten vain loppumattoman, vähän ruumiillisemman ravinnon tarpeen. Mutta siis se tunne, voi kun mulla olisi sille sanat, voi kun joku ymmärtäisi sen tunteen, voi kun joku kertoisi, mistä ja miksi se tulee. Ei sillä, ettenkö haluasi sitä, päinvastoin, se on vaan jotain niin suurta, olla siellä ja elää ja kokea, no words for that...


Työ, jolla Eva Ryynänen pääsi Ateneumiin
Ihan sitten toinen asia on se, että pitää kyllä täysin paikkansa, että lupiini on levinnyt ihan hervottomasti. Mekin on paljon reissuja tehty, mutta ei niitä ikinä ennen ole noin helkkunan paljon ollut. Oikein silmä lepäsi, kun välillä sattui matkalle pätkä vanhaa kunnon horsmaista tienpiennarta. Ristus, tää lupiini valtaa kohta meidän koko luonnon, ei oo hyvä asia se. Muistan kun sitä joskus mökiltä oikein hakemalla haettiin kotipihaankin kasvamaan. Ja emminä sitä, onhan se ihan kaunista, mutta se syrjäyttää meidän omia lajeja ja lisää maaperän typpimäärää. Ainakin sitä pitäis sitten alkaa hyödyntää elintarviketeollisuudessa. Hittoako sitä lupiinijauhoa (jota itsekin kyllä käytän) tänne Euroopasta rahdataan, kun sitä täälläkin on ihan riesaksi asti. Tosin emmä tiedä, käykö just tämä lupiinilajike ruuaksi, mut luulisin.




No, mutta tästä sivujuonteesta takaisin hetkeen; huomenna siis luvassa paljon lisää suurta tunnetta ja elämyksiä. En tiedä tohdinko/osaanko niitä edes kelleen luettavaan muotoon pukea. Joko en vaan osaa tai sitten pelkään, että mua aletaan pitää entistäkin kummallisempana, mikä nyt ei välttämättä ole mun listallani pahe ollenkaan. Kummana on kiva olla.





Eva ja Paavo Ryynäsen koti

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia?

Aiheista ja niiden vierestä

adhd ahdistus aistit ajankohtaista ajattelu ajatukset aliluonnollista alkoholi assosiaatiot autoilu awards carpe diem cfs deittailu eläimet elämyksiä En tajua energia epävarmuus eristäytyminen esipolvet fb geokätköily go with the flow harrastukset havainnointi henkisyys herkkyys hetkessä eläminen hetkiä hiljentyminen historia hymy häpeä ihmeitä ihmissuhteet ikä ilmiöt isänmaa itsetunto johdatuksia joka naisen niksikirja juniorin parhaat palat juokseminen juuret jännittäminen kaamosmasennus kaipaus kaipuu maaseudulle kehittyminen kengät kieli kiitollisuus kilpirauhanen kirjat kiusaaminen kohtaamisia kohti uutta kokkauksia kotijuttuja koulumuistoja kulttuuri kuppi nurin kuvat kysymyksiä lainatut lapsuusmuistot ldn lihakset loma lumi luonnollista luonnossa luontoemo luottamus lyriikat maalla materia matkailu meditointi menneitä metsänantimet metsässä mieliala miellyttäminen mietinpä vaan migreeni mpk muistoja mukelon kanssa musiikki musta huumori muutos mökillä naamio naisten valmiusliitto neuroosi niitä näitä note to self nukkuminen nähtävyyksiä onni opiskelu palstaviljely parisuhde parsimuksia pieniä ihmeitä pukeutuminen puut päivänpaistattelua raha rakkaus ravinto reissuja retkeilykamppeet runot ruoka sairastelu saivartelu sanat sarkasmi saunominen sinkkuelämää sisustaminen sitaatit sota suku sählinkejä säilöntä tapaturmia teini telttailu tilannekomiikka trangia tunteita tuotearviot työelämä ulkonäkö unettomuus uupumus vahvuus vanhemmuus vapaaehtoinen maanpuolustus vastuu vianmääritystä videot viljelypalsta vuodenajat vuodenkierto värit väsymys WTF yksinäisyys yliluonnollista ympäri Suomea ystäviä yöelämä äly ärsyttää
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...