Joka aamu ristiriitaisuuteen saakka monipuolinen ihminen katsoo peiliin ja kysyy: "Huomenta! Kuka minä tänään olen?" Ilta on aamua viisaampi ja vain se voi näyttää, onko minäni vajonnut syviin mietintöihin rauhallisuuden maininkeihin, uponnut epätoivon syviin syövereihin vaiko noussut hurrikaanin kaltaisen vitutuksen huipulle. Oli miten oli, elämä on vaihtelevaa, elämä on ironista ja sen helmapellit ovat sarkasminkukkien koristamat. Lempiväreinä huumorinmusta, kurkkusalaatinvihreä, onnellisuudenpinkki ja mystikonvioletti. Intohimoina metsät, maanpuolustus ja tarve kasvaa, koroilla ja ilman.

sunnuntai 21. elokuuta 2016

"Mä muistan miten tuulen tuoksussa syys teki tuloaan"


Syksy rynnisti niskaan taas ihan puskista. "Vuosi vuodelta nää syksyt käy päälle aina vaan aiemmin ja aina vaan ilkkeämmin." Niin se on. Vaikka loma oli voimaannuttava (olen alkanut viljellä tuota muotisanaa ihan liikaa, yök!), multa on jotenkin puhti valahtanut johonkin sukanvarttakin alemmas. Työt hoituu, mut into on poissa. Haikailen niihin kauniisin maisemiin, joissa mä sain liihotella Hopeanuolellani vapaana kuin sen kliseinen taivaan lintu. Miks muuten aina taivaan lintu? Miksei vaikka metsän hirvi?

Kun mä ajelin meditatiiviseen ajokoomaan vaipuneena ja tuumaukset saivat risteillä vapaina, mennä ja tulla, mä huomasin, miten kaunis tää meidän maa on. Jos pikitietä ei oteta lukuun, oli kaikki vain sinistä ja vihreää pilvien vaaleilla hahtuvilla sävytettynä. Pellot eivät juurikaan tuolloin vielä kellertäneet. Ei ihme, että tätä kutsutaan järvien ja metsien maaksi. Mun henkeä salpasi itä- ja keski-suomalaiset jylhät näkymät.

Kotinurkilla maastonvaihtelut ovat lievästi sanottuna hillitympiä. Se on musta hyvin latteaa, ei vain konkreettisesti vaan myös visuaalisesti. Mun silmät tylsistyy täällä. Oon miettinyt, onko vika vain asenteessa. Väsähtäisivätkö mun silmät lopulta vaikka asuisikin jossain muualla? Tai oliskos ihan katsantokantaa muuttamalla mahdollista nähdä myös lähitienoot niin ihmeen kauniina kuin ohikiitävät kuvat tuolla reittien varrella ovat?

Kyllä syksyn väritkin sitten taas ovat kauniit vaikka elon kultaamat pellot ovatkin mun mielestä jotenkin pliisuja. Niistä huokuu liikaa hiipien lähestyvä kuukausien mittainen marraskausi. Oon miettinyt, että haluasin villapaidan, joka olis tehty vihreän, ruskean ja keltaisen sävyillä. Niillä samoilla, jotka voi nähdä jylhän, sekametsää kasvavan vaaran rinteessä kauneimman ruskan aikaan. Mukaan voisi kirjoa rippusia oranssia ja punaista. Sen metsäpaidan uumeniin olis lämmintä ja lohdullista paeta väritöntä talven aikaa. Talven "värit" eivät tunnu musta hyviltä; harmaata, valkoista ja sinertävää, niin kovin kylmää kaikki. Surullista ja kuollutta.

Toisinaan kesällä, kun on maannut laiturilla tai nurmikolla ihanan kirkkaan, pilvettömän taivaan alla, on sininenkin tuntunut hyvältä väriltä. Oon funtsinut, pystyiskö sitä tiettyä sinisen sävyä mitenkään vangitsemaan esim. kankaaseen, olisko se edes mahdollista. Minkälaisen vaatteen siitä saisi? Vaikka juuri tuo sininen on niin valloittava, sopisiko se värinä kenenkään ylle? Yllättävän vaikeeta kuvitella vaikka kuinka yrittäisi. Näyttäisikö tuommoisessa koltussa Eloveena-tytön toisinnolta vaiko täysin kulahtaneelta puoli-kalmolta?


Heijastuksia
Itse näytän juuri nyt jälkimmäiseltä ihan ilman taivaansinirytkyjäkin, asialle pitäisi kipeästi tehdä jotain. Apu ei vaan löydy nyt maskaroista eikä valosapeleista (valokynä ei ole riittänyt mulle enää vuosiin) vaan pitää tehdä jokin korjausliike paljon syvemmällä, muuten tuleva talvi tulee olemaan kamalin ikinä. Miten mä en nyt vaan saa otetta mistään. Perkele. On vain ikävä ja kaipaus kesään. Tuleva kevät on vielä ihan liian kaukana. Mä tarvitsen jotain mitä odottaa, paitsi lasta, sitä en haluaisi odottaa, paitsi jo olevaa koulusta kotiin. En pärjää, kun ei ole mitään mihin loisi katseensa. Se aiemmin puhuttu ankkurikin siellä mäen päällä on vähän liian kaukana nyt. Tarvitsen välietapin. Mikä se voisi olla? Tällä hetkellä mulla ei ole siitä kalpeinta aavistusta. Koen itseni hyvin tarpeettomaksi, kukaan ei tarvitse mua mihinkään. Mun on silloin hyvin vaikeaa tarvita edes itse itseäni.

"...ja kuistin laudat sun kanssas vanhuuttaan narisi..."


Tyttären maalausnäkemys sinitaivaasta muutaman vuoden takaa.

Sitaatit: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, Vanha Valokuva

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia?

Aiheista ja niiden vierestä

adhd ahdistus aistit ajankohtaista ajattelu ajatukset aliluonnollista alkoholi assosiaatiot autoilu awards carpe diem cfs deittailu eläimet elämyksiä En tajua energia epävarmuus eristäytyminen esipolvet fb geokätköily go with the flow harrastukset havainnointi henkisyys herkkyys hetkessä eläminen hetkiä hiljentyminen historia hymy häpeä ihmeitä ihmissuhteet ikä ilmiöt isänmaa itsetunto johdatuksia joka naisen niksikirja juniorin parhaat palat juokseminen juuret jännittäminen kaamosmasennus kaipaus kaipuu maaseudulle kehittyminen kengät kieli kiitollisuus kilpirauhanen kirjat kiusaaminen kohtaamisia kohti uutta kokkauksia kotijuttuja koulumuistoja kulttuuri kuppi nurin kuvat kysymyksiä lainatut lapsuusmuistot ldn lihakset loma lumi luonnollista luonnossa luontoemo luottamus lyriikat maalla materia matkailu meditointi menneitä metsänantimet metsässä mieliala miellyttäminen mietinpä vaan migreeni mpk muistoja mukelon kanssa musiikki musta huumori muutos mökillä naamio naisten valmiusliitto neuroosi niitä näitä note to self nukkuminen nähtävyyksiä onni opiskelu palstaviljely parisuhde parsimuksia pieniä ihmeitä pukeutuminen puut päivänpaistattelua raha rakkaus ravinto reissuja retkeilykamppeet runot ruoka sairastelu saivartelu sanat sarkasmi saunominen sinkkuelämää sisustaminen sitaatit sota suku sählinkejä säilöntä tapaturmia teini telttailu tilannekomiikka trangia tunteita tuotearviot työelämä ulkonäkö unettomuus uupumus vahvuus vanhemmuus vapaaehtoinen maanpuolustus vastuu vianmääritystä videot viljelypalsta vuodenajat vuodenkierto värit väsymys WTF yksinäisyys yliluonnollista ympäri Suomea ystäviä yöelämä äly ärsyttää
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...