Joka aamu ristiriitaisuuteen saakka monipuolinen ihminen katsoo peiliin ja kysyy: "Huomenta! Kuka minä tänään olen?" Ilta on aamua viisaampi ja vain se voi näyttää, onko minäni vajonnut syviin mietintöihin rauhallisuuden maininkeihin, uponnut epätoivon syviin syövereihin vaiko noussut hurrikaanin kaltaisen vitutuksen huipulle. Oli miten oli, elämä on vaihtelevaa, elämä on ironista ja sen helmapellit ovat sarkasminkukkien koristamat. Lempiväreinä huumorinmusta, kurkkusalaatinvihreä, onnellisuudenpinkki ja mystikonvioletti. Intohimoina metsät, maanpuolustus ja tarve kasvaa, koroilla ja ilman.

tiistai 3. huhtikuuta 2012

Koomikon vakavammat kasvot; asiaa jännittämisestä

Olin perjantaina katsomassa hyvän ystäväni kanssa Niko Kivelän stand up -showta. Shown nimi oli Minä!, Kivelän pohjana oli oma oma elämä ja omat kokemukset. Varasin liput ajat sitten, meillä oli paikat eturivistä (aika masokistinen valinta shown luonteen huomioiden), ja minä pienillä adhd-aivoillani muistin, että liput pitää noutaa vikkoa ennen esitystä. Vaan mitäpä vielä, ne piti noutaa viikko varauksen jälkeen. Eli meillä ei sitten lopulta ollut niitä lippuja, onneksi kuitenkin saatiin varattua liput vielä, vaikka paikat eivät enää kovin kaksiset olleetkaan.

Koko show oli taattua Kivelä-laatua, mutta mä sain irti paljon muutakin, jotain vähän syvempää. Kivelän kuitti shown alussa esiinkaivettavista muistiinpanovälineistä ei osoittautunut kovin kaukaa haetuksi esityksen jälkimmäisen puolikkaan aikana, sitä paljon heräsi ajatuksia ja teksti tuntui kuin suoraan mulle osoitetulta. Kivelä puhui aiheesta joka muakin on aiven eritoten muutaman viimekuukautena mietityttänyt, nimittäin esiintymisjännityksestä (ja stressimahasta, jonka mä olen ehtinyt jo vuosia sitten jalostaa ihan diagnosoiduksi sairaudeksi asti).

Oon yksi maailman esiintymiskammoisimmista ihmisistä. Ala-asteella jo tunsin itseni idiootiksi aina kun piti luokan edessä jotain selittää. Hassua kyllä, olin aina mukana näytelmissä, yläasteellakin osallistuin näytelmäkerholaisena jos jonkinlaisten koulujuhlien ohjelman järjestämiseen ja toteuttamiseen. En sen suurempaa paniikkia niihin liittyen kokenut, mutta esitelmät ja muut "vakavammat" jutut ovat olleet aina ihan kauheita.

Olen miettinyt tämän jännittämisen syitä. Musta tuntuu vaan niin vaikealta olla esillä, kun koen että mun kykyjä, osaamista ym. arvioidaan, että mä olen koko ajan suurennuslasin alla. Se on sellaista jatkuvaa huonommuuden tunnetta, että aina on paikalla joku muu, joka ihan oikeasti tietää ja osaa paremmin ja musta tuntuu, että semmonen ihminen ajattelee, että kuka toikin luulee olevansa ja mitä toikin kuvittelee osaavansa. Siinä ei pääse keskittymään aiheeseen, kun keskittyy vaan oman kehonsa toimintaan ja siihen, miten joku suhun suhtautuu. Sitten on nää adhd:n luomat haasteet. Sitä kun väkisinkin lähettää välillä virheellistä viestiä, näyttää itsestään ulospäin aivan jotain muuta kuin minkä takana todella seisoo. Se haittaa merkittävästi ensinnäkin viestin perillemenoa, mikä taas välittyy suoraan kuulijoilta takaisin eleinä ja ilmeinä. Toisekseen tietoisuus oman kehonkielen ristiriitaisuudesta vaan lisää sitä itsensä tarkkailua ja silloin keskittyminen itse asiaan huononee lisää. Ikävä noidankehä.

Peruskouluaikoina esiintymisiä oli onneksi vähän ja lukiossa, jossa kävin, ei myöskään isommin esitelmöity. Yläasteelta muistan yhden tapauksen. Historian tunnilla teimme ryhmätyöt kansallisista vähemmistöryhmistä. Ryhmämme aiheena oli romanit. Kun työ esitettiin, osakseni määrättiin tangolaulajan rooli. Musiikki tuli kasetilta ja mun piti vaan aukoa suuta ja "laulaa" hyppynarun päähän. Käteni tärisi niin, että hyvä etten puhkaissut silmääni sillä kahvalla. Porukalla oli hauskaa, mä oisin halunnut kuolla.

Kun hyvä ystäväni vihittiin, oli papin ja vihkiparin lisäksi paikalla bestman puolisoineen ja minä ja ex-mieheni. Tilaisuus oli pienimuotoinen, mun osani oli vain lukea paperista yksi runo. Taas mun kädet tärisi niin, että rivit menivät sekaisin. Mies joutui ottamaan paperista kiinni ja näyttämään missä mennään, jotta saatoin jatkaa. Kaikki pidättelivät naurua, onneksi tyrskähdyksiä ei kuulunut, ja kukaan ei ollut pahantahtoissti huvittunut. En silti ole edelleenkään toipunut.

Merikoulussa ei juuri esiintyä tarvinnut, ja jos tarvitsikin, sujui kaikki mukavasta pikkuhönössä. Ammattikorkeaan siirryttyäni ajattelin kuolleeni ja joutuneeni helvettiin. Joka ainoa kurssi piti sisällään esityksiä ja esityksiä, ai niin, myös esityksiä. Pakolla selviydyin jotenkin niistä, mutta erityisiä ongelmia muodostui englanniksi ja ruotsiksi pidetyistä esitelmistä. Englannin kirjallisuusesittelyni aiheena oli Harry Potter and the chamber of secrets. Selvisin aloittamalla esitykseni lauseella "I'm sorry, I have to sit down, 'cause otherwise I might faint." Niinpä löin ison perseeni opettajan tuoliin ja homma sujuikin suht' hyvin, kun sain pitää paperit pöydällä, eivätkä ne vatkanneet käsissäni.

Ruotsin esitelmät olivatkin sitten vähän kinkkisempiä selvittää. Ensin piti pitä tuote-esittely. Omaperäisyydestä luvattin pisteitä, joten valitsin esittelyn kohteksi nenänhuuhtelukannun. "Den här är ingen Aladdins trollampa, den är en näshörning." Muuta en muistakaan. Kokemus oli kamala. Kädet tutisi, jalat tärisi, pää oli ihan punainen, änkytin, sössötin ja huohotin ja oli aivan liian tietoinen tästä kaikesta. Seuraava koitos oli yritysesittely ruotsiksi, aiheena UPM-Kymmene. Oh, jeah! Vaan tähän juttuun valitsin aivan uuden hienon selvitymisstrategian.

Esitystä edeltävänä päivänä kävin ruinaamassa sukulaiselta pari rauhoittavaa. Nappasin yhden puolituntia ennen esitystä, mutta en ollut ensimmäinen esittäjä ja päätin tempaista vielä toisen, että vaikutus varmasti kestää. Joo, kesti. Kun nousin paikaltani, jouduin ottamaan ensin tukea seinästä, olin aivan huuruissa. Kävelin luokan eteen, blaa, blaa, blaa, blaa... Puhuin asiani ja kävelin pois. Mulla ei ole mitään käsitystä, kauanko puhuin, mitä puhuin, muistinko puhua kaikki asiat tai miten esitys meni. Ainoa pätkä jonka muistan on se, kun löin UPM:n logon kalvolla piirtoheittimelle ja sanoin: "UPM-Kymmenes logo är ett grip, som är planerad av Hugo Simberg." Hemmettiäkö teen tiedolla, että aarnikotka on ruotsiksi ett grip, -et, - , -en? Kaikki kehuivat esitystä kovasti, varmaa esiintymistä ja silleen. Voiko sanoa esitystä varmaksi, jos esittäjä on ihan kuutamolla?

Olin valtavan ilahtunut, kun Niko Kivelä kertoi, miten hurjasti jännittää. Hei, tyyppi esiintyi siellä monisatapäiselle yleisölle. Ajattelin ensin, että on siinäkin ammatinvalinta, kahjo! Mutta mä olen alkanut tehdä viimeaikoina ihan samaa. Useammin ja useammin mä ajan itseni tilanteisiin, jossa mun on pakko olla esillä ja puhua. Mä en tiedä mitä tämä on, että mun pitää aina olla ajamassa itseäni äärirajoille, mutta kai mä siitä jotain outoa tyydytystä sitten saan. Ja hei! Mä olen kehittynyt. Enää mun ääni ei värise, kädet ja jalatkin tärisee vain tosi harvoin ja jos olenkin ihan punainen, mä en vaan jaksa välittää siitä. Mä olen päässyt eroon siitä hirvittävästä tilasta, jossa on tietoinen vain itsessään ilmenevästä häiriötilasta. Punastelua mä en varmaan lopeta ikinä, mä nyt vaan oon sitä tyyppiä, mut hitto, kuten Kiveläkin sanoi, onks sillä mitään väliä. Ei, ei oo. Mehän ollaan täällä kasvamassa ja kehittymässä ja tämä on nyt mun uusin missioni itseni suhteen. Ja mä aion saattaa sen loppuun!

6 kommenttia:

  1. Olipa rohkea kirjoitus. Itsekin olen nuorempana esiintymisjännityksestä kärsinyt ja aivan samoilla lääkkeillä (=esiintymistä, esiintymistä ja esiintymistä) siitä riittävästi eroon päässyt. Riittävästi sen vuoksi, että pieni jännitys pitää kyllä valmistelun ja itse esityksen ryhdikkäänä. Nyt olen sitten jo opettanutkin puheilmaisua, jossa tehtävässä aikaisemmasta jännittämisestä on ollut vain hyötyä: pystyn varmasti paremmin asennoitumaan opiskelijoiden nahkoihin. Aurinkoista kevättä Sinulle!

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Auttaa aina, kun tietää, että on muitakin ja etenkin niiitä, jotka ovat päässeet tästä riesasta yli. Se siis tosiaan on mahdollista...
    Nyt vaan useammin ja useammin hankkiutumaan siedätyshoitotilanteisiin. Kyllä tästä vielä hyvä tulee, parempi kumminkin.

    Ihanaa kevättä myös sinne! :)

    VastaaPoista
  3. Kyllä se jäniksenkokoinen vaahto ja muut yksityiskohdat oli aistittavissa melkein takariviin asti :) Ja mitä tulee Tommy Tabermannin Rakastavaisten rukoukseen, niin mä muistan siitä vain sen, millaiselle paperille se oli kirjoitettu ja millaiseen resonanssiin sä pääsit sen paperin kanssa :)

    Aarnikotkasta ja sen tarpeesta on pakko sanoa, että ei sitä ikinä tiedä...

    Mutta sitten ihan asiaakin. Törmäsin tänään seuraavanlaiseen ympyräkuvioon: sisin ympyrä on "safe zone", siis mukavuusalue. Sen ulkopuolella on "risk zone" ja uloimpana (rajoittamaton?) "panic zone". Ilmiselvästi sä olet päässyt esiintymisen suhteen uloimmalta kehältä riskialueelle. Hienoa!

    Hedelmällisiä keskusteluja odotellessa...

    VastaaPoista
  4. Juu, noita zoneja oon mielessäni tässä pyöritellytkin. Sillä keskimmäisellä on paljon mukavampaa, kuin siellä ulkokehällä, jolla mä en juurikaan enää vieraile missään yhteydessä.

    Mäkin muuten muistan sen paperin, millä se oli riipustettunua, se runo. :D Paljon muuta sitte musitakaan...

    VastaaPoista
  5. Helvettiä on katederille nousta asiaansa esittelemään, minulle siitä parhaimmilaan on hetken päästä tullut jopa iloa. Vauhtiin kun pääsee, mikään ei enää pidättele; kovaa korkealta ja kuutosella!

    Uuden blogisi ulkoasu on upea!

    VastaaPoista
  6. Kiitos!

    Ehkä mä laitan omankin tavoitteni vielä pykälää ylemmäs jollain aikataululla ja tähtään tuonne "kovaa, korkealta, kuutosella" -osastoon. :)

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia?

Aiheista ja niiden vierestä

adhd ahdistus aistit ajankohtaista ajattelu ajatukset aliluonnollista alkoholi assosiaatiot autoilu awards carpe diem cfs deittailu eläimet elämyksiä En tajua energia epävarmuus eristäytyminen esipolvet fb geokätköily go with the flow harrastukset havainnointi henkisyys herkkyys hetkessä eläminen hetkiä hiljentyminen historia hymy häpeä ihmeitä ihmissuhteet ikä ilmiöt isänmaa itsetunto johdatuksia joka naisen niksikirja juniorin parhaat palat juokseminen juuret jännittäminen kaamosmasennus kaipaus kaipuu maaseudulle kehittyminen kengät kieli kiitollisuus kilpirauhanen kirjat kiusaaminen kohtaamisia kohti uutta kokkauksia kotijuttuja koulumuistoja kulttuuri kuppi nurin kuvat kysymyksiä lainatut lapsuusmuistot ldn lihakset loma lumi luonnollista luonnossa luontoemo luottamus lyriikat maalla materia matkailu meditointi menneitä metsänantimet metsässä mieliala miellyttäminen mietinpä vaan migreeni mpk muistoja mukelon kanssa musiikki musta huumori muutos mökillä naamio naisten valmiusliitto neuroosi niitä näitä note to self nukkuminen nähtävyyksiä onni opiskelu palstaviljely parisuhde parsimuksia pieniä ihmeitä pukeutuminen puut päivänpaistattelua raha rakkaus ravinto reissuja retkeilykamppeet runot ruoka sairastelu saivartelu sanat sarkasmi saunominen sinkkuelämää sisustaminen sitaatit sota suku sählinkejä säilöntä tapaturmia teini telttailu tilannekomiikka trangia tunteita tuotearviot työelämä ulkonäkö unettomuus uupumus vahvuus vanhemmuus vapaaehtoinen maanpuolustus vastuu vianmääritystä videot viljelypalsta vuodenajat vuodenkierto värit väsymys WTF yksinäisyys yliluonnollista ympäri Suomea ystäviä yöelämä äly ärsyttää
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...