Joka aamu ristiriitaisuuteen saakka monipuolinen ihminen katsoo peiliin ja kysyy: "Huomenta! Kuka minä tänään olen?" Ilta on aamua viisaampi ja vain se voi näyttää, onko minäni vajonnut syviin mietintöihin rauhallisuuden maininkeihin, uponnut epätoivon syviin syövereihin vaiko noussut hurrikaanin kaltaisen vitutuksen huipulle. Oli miten oli, elämä on vaihtelevaa, elämä on ironista ja sen helmapellit ovat sarkasminkukkien koristamat. Lempiväreinä huumorinmusta, kurkkusalaatinvihreä, onnellisuudenpinkki ja mystikonvioletti. Intohimoina metsät, maanpuolustus ja tarve kasvaa, koroilla ja ilman.

torstai 15. syyskuuta 2011

Some dance to remember, some dance to forget - Viimeisen tilinpäätöksen aika

Ajoittaisten välitilinpäätösten jälkeen on aika tehdä "lopputili". Jos elämä olisi mennyt suunnitelmien mukaan, mitä se ei yleensä tee, viettäisin tänään 10-vuotishääpäivääni. Nyt olen iloinen, että en vietä, mutta matkalla on monesti tullut mieleen, mitä elämä nykyisellään olisi. Kuitenkin katsaus taaksepäin auttaa huomaamaan joidenkin todella huonojen muistojen tekevän tyhjäksi mahdollisen kaipuun monien, monien hyvien muistojen luo. Kirjoittamatta en olisi ikinä selvinnyt. Nyt, yli neljä vuotta myöhemmin koko asia on aika paketoida lopulliseen pakettiinsa ja lähettää pois. Kaikki on pureskeltu loppuun ja elämä on valinnut uuden uomansa. Samalla tuli kadotettua kaksi vanhaa blogia bittiavaruuteen. Kopioin tänne talteen joitain paloja, muu sai mennä. Monta kertaa mietin haluanko seuraavan muistaa, päätin haluta, se on kuitenkin iso minua muovannut voima. Sille voi kääntää jo selkänsä, mutta elämäni yhtälön osatekijänä se on olemassa.

Mitä sitten oikein tapahtui?

Voitte uskoa, että mulla on paljon palasia, tunteja, päiviäkin hukassa noilta ajoilta. Onneksi mulla on merkintöjä ja kaikki tekstiviestit tallessa tältä ajalta. On hirveän hankalaa päättää mistä aloittaa. Ehkä aloitan paria viikkoa ennen Big Bangiä.

18.5.2007 lähdimme miehen kanssa mökille viikonlopuksi. Olivat semmoset kesäkauden avajaiset, siivoiltiin hiirenpaskat pois talven jäljiltä, koottiin pihakeinu ja ennen kaikkea saunottiin. Mökkisauna on ollut aina se paikka, jossa monet solmut aukeaa, ja niin kävi nytkin. Olihan meillä takana rankat kaksi vuotta rakentamisen, töiden, mun opiskelun, masennuksen, syömishäiriön ja muiden ongelmien kanssa. Me puhuttiin ukon kanssa saunassa sydämemme kyllyydestä, iloittiin talosta, joka oli loppusilausta vajaa valmis, me oltiin tosiaan tehty se, onnistuttu ja selvitty. Ukko iloitsi työstään, oli viimein päässyt hommaan, johon todella halusi, mulla oli tosin edelleen ongelmia oman työkykyni ja työssä viihtymisen kanssa. Puhe kääntyi perheenlisäykseen. Pitkään juteltiin asiasta ja tultiin siihen tulokseen, että mikäli perhettä aiotaan vielä kasvattaa, olisi sen aika nyt, eihän koskaan ole oikea aika, jos asiaa liiaksi pohtii ja meillähän oli kaikki.

Kotiuduimme ja mä varasin heti ajan kierukan poistoon. Onnistuin saamaan ajan siedettävälle gynelle 3.6., sunnuntaipäiväksi. Iloitsin kovasti myös päätöksestäni viedä harastuksiani eteenpäin. Tosi moni asia tuolloin alkoi kantaa mua. Yhtenä epäuskon hetkenä muistan epäilleeni jaksamistani, ilmaisinkin asian miehelle tupakilla ollessamme. Se halas mua, sanoi, että haluaa aina olla mun kanssa ja että seisoo mun tukena. Olin iloinen myös tulevasta vapaasta viikonlopusta, mun ekasta sen jälkeen, kun aloin odottaa tytärtä.

Se vapaa viikonloppu koitti lopulta 25.5.2007  Mulla oli todella ihanaa, mukavan vapaa olo. Lauantaina tapasin kaksi uutta ihmistä, joiden kanssa en ollut ollut tekemisissä ennen kasvotusten. Fiilis oli korkealla koko ajan. Illalla tuli otettua vähän huikkaa ja soittelin isännänkin kanssa illalla. Tuo oli ollut veljiensä kanssa kalassa ja oli pikkutunneilla baarissa melkoisessa tuiterissa. Mua häiritsi hirveästi, että se selitteli koko ajan juomistensa määrää ja baarissa oloaan. En mä ollut mitenkään vihainen tai muuta. Annoin asian kuitenkin olla, olin vaan iloinen, että meillä molemmilla oli onnistunut viikonloppu tahoillamme. Sunnutaina tulin kotiin, illalla saunottiin ja arkeen palasin seuraavana päivänä.

Tuli keskiviikko, 30.5.2007 En muista päivästä mitään erityistä. Illalla päätettiin syödä jotain nopeaa ja valmista. Isäntä lähti ostamaan roskaruokaa meille ja pyysi laittamaan Huonosti käyttäytyvät miehet -dvd:n valmiiksi, voitais katsella kun se tulee.

Ootteko kuulleet tai lehdistä lukeneet sellaisista eroista, että ukko lähtee vaikka roskapussia viemään, eikä sitten palaakaan? Näin meille kävi, mies ei lähtenyt tosin roskapussia viemään vaan roskaruokaa hakemaan. En ole sitä hampurilaista vieläkään saanut. Muutamaa käväisyä lukuun ottamatta mies ei enää koskaan palannut kotiin meidän luokse. 30.5.2007, niin, siitä tuli mun elämäni päivänseisaus.

1.6.2007, perjantai

(Lihavoidut ja kursivoidut kohdat on mun omia merkintöjä noilta ajoilta.)

"Mun mies ilmoitti just, että haluaa musta eron. Mun elämältä tippui just pohja. Ei mitään akuuttia kriisiä tai riitaa ole alla. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Mä en tajua tätä, kuolen, haluan kuolla. Just kun mulla on eka kertaa elämässäni koti, niin tääkin menee alta, en mä pysty tätä maksamaan. Mitä helvettiä mä nyt teen?!? Tapan itseni? Voi helvetin helvetti."

Ukko oli ollut liki kaksi vuorokautta hampparinhakuriessullaan, kun sitten soitin sille. Olimme edellisenä päivänä sopineet jääkylmien tekstiviestien välityksellä, että tämä hakisi tytön tarhasta. Tultuani töistä kotiin, odotin miehen olevan siellä, vaan eipä tuo ollut. Soitin sille, oli tytön kanssa äitinsä luona. Kysyin, että missä nyt oikein mennään. En saanut kovin selkeää vastausta. Kysyin, että haluaako se erota, vai missä nyt mennään. En mä uskonut sen haluavan ja siksi järkytys oli valtaisa, kun luurin toisesta päästä kuului vaisu "joo". Pyysin ja rukoilin miestä tulemaan käymään. Sovittiin, että se tulee juttelemaan ja jättää lapsen siksi aikaa mummulle.

Istuimme keittiön pöydän ääreen ja kysyin, että mikä nyt on. Sain käyttää kaiken itsehillintäni, etten olisi huutanut sille, että mitä sä vitun sika luulet oikein touhuavasi. Kaiken mä sain lypsää siitä miehestä ulos, itse se ei saanut juuri mitään ulos itsestään. Mä kysyin mm. johtuiko tapahtunut tästä päätöksestä yrittää saada perheenlisäystä ja kerroin, ettei se ole mulle meidän avioliiton edellytys, jos miehestä kuitenkin tuntui, ettei sitä halunnut. Se ei kuulemma ollut se syy, kaikki kuulemma tuntui vaan kodin leikkimiseltä ja takki oli tyhjä. Ja kun "kaikki on vaan arkea". Siinä kohtaa melkein menetin malttini: "Tervetuloa elämään idiootti, elämä on!" Kyselin vielä syitä takin tyhjenemiseen, oliko kyse vähän aiemmin tapahtuneessa miehen veljen pahoinpitelyssä ja siitä seuranneista epäselvyyksistä, vaiko ehkä mummunsa sairastumisessa, työssä, rakennusuupumisesta...? Ei kuulemma missään niistä.

Kaikin puolin juttutuokiomme oli tyhjänpäiväinen. Mies alkoi tehdä lähtöä hakeakseen lapsen kotiin, itse ei aikonut jäädä. Kyselin vielä, onko miehellä toinen, oliko joku, jonka se haluaisi mun tilalleni. Ei kuulemma ollut. Uskoin, mun mies kun ei ole koskaan osannut valehdella mulle. Itku multa pääsi moneen kertaan siinä. Pyysin miestä antamaan meille tilaisuuden selvittää asiat, koska meillä oli kaikkea ja meille oli annettu niin paljon, ettei sitä kannattanut tärvätä niin helpolla. Lupasi miettiä, mutta siitä huolimatta mä näin sen silmistä, että se oli jo päättänyt. Mies lähti ja mä hajosin.

Tartuin puhelimeen ja soitin molemmille tädeilleni. Mä en selvinnyt, mä en jaksanut edes hengittää yksin. Mua vaan oksetti, poltin röökiä ja join kahvia. Koko maailma oli pysähtynyt mun sisälle ja mun ympärillä se pyöri ympäri kiihtyvällä vauhdilla. Mies toi tytön kotiin. Sovittiin, että menisin tytön kanssa seuraavan päivänä kahdestaan serkkuni ylioppilasjuhliin. Mies sanoi menevänsä toisiin ja ottavansa tytön sinne mielellään mukaansa sitten myöhemmin. Sovittiin, että soitellaan siitä vielä suuraavana päivänä. Mietin, miten helvetissä kestäisin ne ylppärit tiiviin, suuren sukuni keskellä kuin ei mitään. Olin luvannut olla kaatamassa kahvia ja huolehtimassa tarjoilusta. Tätini onneksi tiesi jo tilanteen. Mies sanoi ehkä tulevansa sunnuntaina takaisin kotiin. Siihen mä takerruin, vaikka mun alitajuntani tiesi jo, ettei niin käy.

"Oli raskasta kun mies toi tytön kotiin ja lähti taas. Piti reippaana vaan tyttöä lohduttaa, kun huusi ikäväänsä. Nyt nukkuu onneksi. Mun pitää vaan huutaa sisäänpäin. En tiennyt että tämmönen tunne on edes olemassa, vaikka paljon kuvittelin kokeneeni."

Tyttö alkoi itkeä hillittömästi, kun isä lähti. Annoin ukolle mukaan Helsingin reissultani ostamani Kaunotar ja Kulkuri -dvd:n, koska sanoimme tytölle, että isä lähtee työmatkalle. Aattelin, että se toisi sen sieltä tytölle sitten "tuliaisiksi". Miten säälittävä valhe, mutta mun kapasiteettini ei riittänyt muuhun, mä olin pihalla kuin laskiämpäri. Sekaisin, täynnä kipua. Mun sisin oli hysteerinen, mutta päälle oli oltava tyyni, tytön vuoksi.

Mun täti tuli meille yöksi, koska mä en todellakaan pystynyt olemaan yksin. Saatuani tytön nukkumaan istuin terassille. Soitin mun työpaikan pomolle, mikäköhän idea sekin oli. Kai mä halusin vaan ilmoittaa, että tulis mahdollisesti sairausloma, taas. Mä tunsin siitä kauheeta syyllisyyttä, koska koin muutenkin itseni huonoksi työntekijäksi aiempien pitkien saikkujen vuoksi. Pomo koitti rauhoitella mua, tuskin me erottaisi. Kyllä mä ymmärrän sen kannan, niin mäkin sanoisin. Eihän tollasta eroa voi olla, kukaan ei eroa tolleen. Siihen kaikki uskoiva, mutta mun sydän oli vaistonnut miehen läsnä ollessa muuta ja oli muuttunut mustaksi, mädältä haisevaksi möykyksi.

Lopuksi vastaukseni erään ystäväni viestiin:
"Kiitos. En mäkään tätä tajua, ihan puskista tuli. Me on aina voitu puhua, mitään suuria "taustatekijöitä" ei ole. Oon ihan sanaton. Mies toi likan äsken kotiin ja lähti taas. Tyttö itki ikäväänsä ja mä koitin vaan olla reipas, että ei tässä nyt hätiä. Lupas tuo asioita miettiä, mutta mä en tiedä mitä sen mielessä liikkuu. Mussa ei kuulemma ole vikaa. Hällä on vaan paha olla "ei ole onnellinen". Niin, en kai mäkään. Kai se oli kuvitellut muuta, kun talo valmistuu, että elämä muuttuu joksikin muuksi kuin arjeksi. Mä maksan tosta luulosta mielenterveydelläni aika kovaa hintaa täällä.
En oikein tiedä mitä tekisin, onneks tyttö tuli kotiin, niin ei tuu mieleen kiskaista purkkia rauhoittavia kitaan. Huomenna meen ylppäreihin auttamaan tarjoilussa, saa muuta ajateltavaa. Toivon eniten maailmassa, että mies tuliskin siihen tulokseen, että haluaisi meidät kuitenkin pitää. Mä en haluaisi menettää tätä kaikkea, varsinkaan tajuamatta syytä. Kolmatta tähän ei kuulemma liity, ja mä uskon sen, isäntä kun ei osaa valehdella. (Mainittakoon, että oli väärässä.) Sattuu vaan niin helvetisti. Ikävä, pelko, kaiken menettäminen. En ymmärrä. Välillä yllätän syömishäiriöisen kieron mieleni ajattelemasta että mä oon vaan niin lihava. Joo, ei tartte kommentoida sitä, se vika on korvien välissä. Oon ihan kuutamolla. Se mitä sillon keväällä sanoit meistä näkeneesi, on justiin sitä, mitä ja miten me ollaan, vai pitäiskö sanoa, että oltiin. Emmä tiedä. en edes tajua, mitä mä tässä vuodatan. Suollan kai vaan ajatuksia ulos päästäni. Koitan keskittyä hengissä pysymiseen."

2.6.2007, lauantai

Koko homma tipahti eteen ilman mitään ennusmerkkejä. Mä uskon vakaasti, että isännän puolelta kysymys on jostain karmeasta kolmenkympinkriisistä. "Tämmönenkö musta vaan tuli, tätäkö tää elämä vaan on loppuun asti?" Mä en ole oikea ihminen terapioimaan, mutta kun se vaan tajuaisi, että arki tulee lopulta aina eteen ja että kyllä me yhdessä keksitään keinot arjen parantamiseksi. Kuvainnollisesti me ollaan hukattu parisuhteemme johonkin tonne talon rakenteisiin. On menty enemmän ehkä kämppislinjalla viimeaikoina. Mut ainakaan mun puolelta tunteet ei oo kuolleet. Niille ei vaan ole jäänyt tässä rumbassa tilaa. Mä en voi täällä muuta kuin koittaa pysyä kasassa ja toivoa, että mies saa jotenkin ajatusvyyhtiään selkeämmäksi. Lupasi ehkä tulla kotiin sunnuntaina. Ehkä kestän siihen asti. Rauhoittavia vähän menee, mutta en missään pilleripöhnässä ole. Ne vaan turruttaa sen verran tätä ensijärkytyksen tunnemyrskyä, että voin ylipäätään olla.

Pahimmalta tuntuu, kun ei voi mitenkään olla vaikuttamassa miehen ajatusten kulkuun, ohjata niitä niille urille, että se oikeasti löytäis sen, mistä on kyse. Mä en usko, että meidän ero on oikea ratkaisu sen pahaan oloon, ja mä toivon, että sekin tulee siihen tulokseen ja ymmärtää mitä meillä on. Meillä on kaikki, kaikki edellytykset hyvään elämään, varsinkin nyt kun mäkin olen jo toipumaan päin omasta romahduksestani. Sekin vei tältä perheeltä energiaa, koska perhe on se johon mä tukeuduin. Miehen mekanismi toimii kai niin, että se tarttee etäisyyttä.

Meidän on vaan ihan järjetöntä alkaa puhua niin kauan kuin sen ajatukset on niin jumissa, ettei se itsekään tajua miks sillä on paha olla. Yks juttu on varmaan se, ettei meillä ole tulevaisuuden haaveita, kun me asutaan siinä suurimmassa nyt. Koko ajan pitäis kai olla jotain, minkä eteen jaksaa arkea, nähdä joku päämäärä, jonka saavuttamisen eteen yritetään yhdessä. Mahdllista toista naistakin ajattelen. Ois kauheeta ajatella, että joku ois manipuloimassa sitä toisessa päässä.

Nyt mennään hetki kerrallaan, meen ylioppilasjuhliin tänään auttelemaan, ehkä se vie ajatukset toisaalle hetkeksi. Keskityn lähettämään kaiken liikenevän energian miehelle, vaikka se ei ole paljon se. Ehkä huominen tuo jotain uutta tullessaan. En vaan uskalla edes elätellä mitään positiivista, koska jos nyt alan uskoa, että huomenna se palaa ja me aletaan puhtaalta pöydältä, ja jos niin ei käykään, pelkään että romahdan täysin.


Edellinen siis tuon päivän sekavia ajatuksiani. Lähdin ylioppilasjuhliin ja tarjoilin puolikoomassa tutuille ja sukulaisille. Ihmiset vähän kummeksuivat mua, luulivat sairaaksi. Olinkin, tai mun sydän ja mieli olivat. Lopulta mun oli pakko kertoa asian oikea laita mummille, enolle ja enon vaimolle. Tuntui ylitsepääsemättömältä mennä yöksi kotiin ja olla reipas lapsen kanssa. Mies ei missään vaiheessa soittanut, että olisi hakenut tytön niihin toisiin juhliin, joten oletin, että asia on unohdettu. Laitoin sille viestin ja kerroin, että oomme lapsen kanssa yön poissa kotoa ja että voisi mennä sinne rauhassa, jos haluaa. Tyttö lähti mummilaan ja mä enon mökille yöksi odotellen samalla, tulisiko mies kotiin seuraavana päivänä, vai mitä tapahtuisi. Halusin kovasti nähdä tapahtuneen hätähuutona mieheltä. 

Tilanne on nyt se, että lapsi menee mummilaan yöksi ja mä lähden enon mökille. Nää seinät kaatuu päälle. Päivä on mennyt siedettävästi juhlissa auttaessa, nyt taas kuristaa kun tulin kotoa tavaroita hakemaan. Raskasta, niin helvetin raskasta.

3.6.2007, sunnuntai

Heräsin enon mökillä pää täynnä kaaosta, matalapainetta ja pelkoa. Oli totuuden päivä. Tulisiko mies kotiin, jatkuisiko elämä taas, vai olisiko se jo siellä meitä odottamassa? Kuulin serkun perheen muuttavan takaisin kotikaupunkiin. Sarkastisesti totesin, että kohta on varmaan aika ihana talo myynnissä. Sydän huusi silti, että ei ole, kunhan haluan lietsoa epätoivoa, ettei vaan tulisi pettymyksiä. Koko päivän taistelin pääni kanssa ja koitin lykätä toivoa taka-alalle, ettei tuntuisi niin pahalta, jos asiat menisivät vielä pahemmin tolaltaan. Oli kauhea tunne se puserrus tuossa rinta-alassa, se oikeasti tuntui fyysisesti. Aivan kaamea olo. Peruutin gyneajan, kierukka kun piti poistaa ja olin saanut tungetuksi itseni sunnuntaivastaanotolle. Kun menin kotiin, mies ei ollut siellä, näytti ensin siltä ettei ollut käynytkään. Jotenkin mun jalat ohjasi mut suoraan takaovelta keittiön pöydän ääreen, jotta mun kädet voisi löytää sen, minkä mun silmät olivat kohta lukeva ja aivot hämärästi hahmottava:

Kaikki tuntuu teeskentelyltä, jo ennenkuin muutimme. En ole oma itseni, vaan joku ihan muu. Olen kadottanut elämäniloni. En vain yksinkertaisesti jaksa iloita mistään paitsi työstäni ja lapsestani. En ole onnellinen, no osittain tämä taloprojekti vaikuttaa, odotin että kaikki muuttuis sen myötä paremmaksi, ei tullut. Olemme noin puolenvuoden välein käyneet näitä "kehityskeskusteluita" ja taas on sellaisen aika, ei kannata. Kun ne eivät tähänkään mennessä ole tuottaneet tulosta, niin miksi nyt. Ei ole eka kerta kun olen miettinyt eroa, mutta viimeinen. Haluan kuitenkin että ollaan ystäviä, mikäli mahdollista, tytön vuoksi. En halua että lapsesta tulee mikään kiistakapula, syytön hän on tähän. Että niin. Ohessa hakemus, täytä oma osasi, haen sen maanantaina ruokatunnilla ja vien eteenpäin.

Siinä se, ei allekirjoitusta, ei mitään. Haukoin ilmaa keuhkoihini, luulin että menetän tajuntani. Kaikki oli ollut teeskentelyä? Ei mun puolelta. Puolivuosittaisia kehityskeskusteluja? No, paljon useammin me käytiin mahdollisia epäkohtia läpi ja mies ilmaisi yleensä olevansa tyytyväinen vallitsevan tilanteeseen, ei toiveita, ei ehdotuksia, vaikka kuinka halusin antaa tilaa juuri hänen toiveilleen. Miettinyt eroa ennenkin? Eikä kertonut mulle koskaan mitään, ei edes vinkannut. Ystäviä? Oot lukenut jonkin hienon fraasin vai? Lapsesta kiistakapula? Toinenkin hieno ajatus, vau! Täytä osasi? As if... Haet sen? Kiss my ass! Hillitön kiukku nousi jostain pitämään mua hengissä sen hetken yli.

Mä tartuin puhelimeen, enkä muista kenelle soitin ensin, mä vaan soitin ja soitin, mun läheisille ja rakkaille: "Pitäkää mut pystyssä, pitäkää mut kasassa, mä kuolen, mä haluan kuolla!", muistan huutaneeni yhdelle ja toiselle. Istuin keskeneräisellä takaterassilla juomassa kahvia, polttamassa röökiä ja huutamassa puhelimestani apua. Vitut välitin naapureista tai mistään. Mun tätini tuli lopulta mun avuksi ja tueksi. Mä en muista, olinko mä hakenut lapsen kotiin tullessani vai toiko joku sen, en ole edes varma oliko se kotona. Pakko sen oli olla, koska vein sen tarhaan seuraavana aamuna. Ai niin, ja selviäähän se tuosta alla olevastakin.

Tulin kotiin pari tuntia sitten. Täällä odotti valmiiksi kirjoitettu avioerohakemus ja pyyntö täyttää se loppuun, tulee kuulemma hakemaan sen huomenna ruokatunnilla.

Mun sielu on palasina, mun elämä on palasina. En selviä arjesta, jaksan tuskin hengittää. Sietämätön kipu. Mun täti on nyt täällä, en pysty olemaan kahden lapsen kanssa nyt. Voiko kukaan enää koskaan rakastaa mua? Voinko enää koskaan olla onnellinen? Voinko koskaan enää nähdä tätä miestä ilman helvetillistä tuskaa? Kuka pitää mut nyt pystyssä? En voi kuvitella meneväni huomenna töihin. Mutta pakkohan mun on, esimiehelläkin alkaa loma. Kuka vie meidät Muumimaailmaan, lapselle on luvattu ja odottaa kuin kuuta nousevaa. Mitä mä sanon lapselle, se on muutenkin niin tunneherkkä. Mitä helvettiä mä nyt teen?

Niin, mitäpä miettii Jane ensimmäiseksi? Että pakko hoitaa velvollisuudet ja olla kelvollinen joka tavalla, ettei vaan tule sanomista. Jännää huomata myös ensimmäinen iso huoli lapsesta, vaikkakin se kanavoitui noin hassusti, ongelmana Muumimaailmaan menosta. Kyllä mä sitten illalla soitin meidän johtajallekin, että pelit seis, ei tule mitään. Mihin musta olis siellä työpaikalla ollut? Jotenkin vaan hengitin sekunti sekunnilta. Kunhan mun ei tarvinnut olla yksin. Ihmiset soitteli ja viestitti. Sain paljon voimaa tuovia viestejä erään keskustelupalstan ihmisiltä, siitä palstasta tuli mulle iso henkireikä ja niistä monista, mulle tutuista ja tuntemattomista ihmisistä. Siellä oli aina joku, joka kantoi mua hetken eteenpäin, kun tuntui, että putoan. Mulle vakuutettiin joka suunnalta, että selviän ja kannustettiin ensi hätään ottamaan sitä sairauslomaakin. Täti jäi nukkumaan mun viereen. Mömmöjä mä kyllä tarvitsin unen tuloon, mutta sitäkin autuaampi oli se muutaman tunnin unohdus.

4.6.2007, maanantai

Vein aamulla kasakaapin avaimet töihin ja vein lapsen tarhaan. Kerroin tarhassa tilanteen ja ilmoitin, että lapsi annetaan vain ja ainoastaan mun mukaani, ellen muuta ilmoita. Painuin siitä mielenterveystoimistoon hakemaan viikon saikkua. Ensiviikolla yritän palata töihin, sekin antaa hetkeksi muuta ajateltavaa.

Siitä lähdin pankkiin, nostin lainasta yhden laskun verran, joka oli maksamatta. Kerroin pankinjohtajalle tilanteen ja loppu laina jäädytettiin niin, että vain minä ja mieheni yhdessä voimme nostaa sitä pankin konttorista.

Loppu päivän vietin sukulaisissa ja nyt mun äiti on miehensä kanssa täällä yötä. Hetki kerrassaan. Mies ei saanut käydessään avioeropapereita, en kirjoittanut niitä. Sen sijaan kirjoitin hänen tapaansa kirjeen, jossa kerroin omista tunteistani,



Toivon, että lukisit ajatuksella joitakin mun ajatuksiani.

Ilmeisesti meidän liitto on ollut syvemmässä kriisissä, kuin olen edes kuvitellut, ja koostuu monista pienistä tekijöistä. Oon luvannut rakastaa sua myötä- ja vastoinkäymisissä ja rakastan edelleen. Olit sitä mieltä, ettei keskustelu kannata. Mun mielestä kuitenkin meidän pitää puhua asiat selviksi, ennen kuin allekirjoitan hakemuksia. Mä tiedän, että sulla on rohkeutta kohdata mut ja keskustella asioista rauhassa. Se ei tarkoita sitä, etteikö tämä asia päättyisi sun haluamallasi tavalla.

Mainitsit ”kehityskeskustelut”. On niitä käyty joo, mutta kyllähän niiden sisältö tossa rakennusvaiheessa aika laimeaksi jäi. Näen jotenkin, että meidän parisuhde hautautui johonkin tän talon rakenteisiin. Muuton jälkeen ollaan oltu molemmat niin rikki ja vereslihalla, että keskustelut ovat olleet vaan sellasta arkipäiväistä pakollisista asioista puhumista. Sitten on ollut näitä muita kriisejä viemässä energiaa, eikä me olla keritty oikeasti kohtaamaan toisiamme ollenkaan.

Sä olet ollut hyvä mies ja seissyt mun tukena, kun mulla on ollut näitä vaikeita aikoja. Kiitos. Sä oot myös kannustanut mua harrastuksiin, mä toisaalta oon iloinen kun löysit tuon kalastushomman ja uuden yhteyden veljiisi. Siinä sä oot oikeassa, että aika kämppiksinä tässä on eletty, ehkä siitä johtuu tuo tunne kodin leikkimisestä. Luulen myös, että syy siihen, ettei rakentamisen jälkeen helpottanutkaan, on siinä, että hommia on vielä kesken. Mutta ne hommat ei ole elinehto, sääli että niistä muodostui meidän suhteelle sellainen. Kyllähän mulle kelpaa vaikka pressukatos tohon pihaan, kunnes voimia ja intoa on enemmän.

Se, mitä me oltais mun mielestä tarvittu enemmän, on arjesta irtaantuminen, yhdessä ja erikseen. Uskon että oon ongelmineni jättänyt sua liikaa sen arjen keskelle, en ihmettele että ahdistaa. Anteeksi.

Haluaisin keskustella sun kanssa kasvotusten, koska se me ollaan näiden vuosien jälkeen toisillemme velkaa. Muutenkin pitää puhua ihan käytännön järjestelyistä. Mulla on ollut todella vaikeaa tän viikonlopun aikana, ja vaikka en osoittele enkä syyttele sua, haluan, että puhutaan. Ruoditaan tää liitto läpi, mitä on ollut mikä on mättänyt ja missä epäonnistuttiin ja miksi. Mä en myöskään voi hoitaa lapselle kertomista yksin, siitä kuuluu osavastuu sulle, meillä on myös muita yhteisiä velvoitteita. Toivoit, että pysyttäis ystävinä, se on aikaa vaikeaa, jos me ei voida edes kohdata toisiamme.

Musta olis hyvä ajatus tavata ja jutella jossain ”puolueettomalla maaperällä”, ei esim. täällä kotona. Ja kerronpa vielä senkin – vaikka tiedät – että mä rakastan sua ja aika iso osa musta lähtee sun mukana. Ole kiltti ja ota yhteyttä, niin jutellaan asiat selviksi mahdollisimman pian ja ajan kanssa. Päästään asiassa eteenpäin.

Hakemusta en vielä allekirjoittanut, koska en halua allekirjoittaa sellaista, mitä en toivo, ainakaan ennen kuin olemme rauhassa keskustelleet. Katsellaan, ja jälleen, hetki kerrallaan.
(Mitään keskustelua ei koskaan käyty, olen edelleen pimennossa kaikista eroon johtaneista syistä. No, enää en niitä tarvitse.)

Näin alkoi arki avioeron keskellä. Onneksi sain järjen päähäni ja hain saikkua. Aamulla paketoin muksun autoon ja hurautin työpaikalle. Mun esimies oli ollut lomalla ja kassakaapin avaimet oli mun hallussani, en siis voinut vaan soittaa töihin, oli pakko mennä käymään. Mulla ei ollut voimia kohdata ketään silmästä silmään. Onneksi parkkiksella oli paikalla yksi työkaverini, jolle jätin avaimet ja selitin nopeasti tilanteen. Olin melkoinen ilmestys ulkoilupuvussani ja aurinkolaseissani, silmät kuin Johannes Virolaisella kaikesta itkemisestä.

Täytyy myöntää, että mä en hoitanut tilannetta kovin häävisti, mutta mulla ei vaan ollut voimia siihen. Panikoin lapsen tarhaan jättämistä, pelkäsin ukon hakevan sen sieltä ilman mun lupaani ja kielsinkin sitten antamasta lasta sieltä muille kuin mulle. Mielenterveystoimistossa ei turhan paljon vapaita aikoja ollut, mutta olin siinä kunnossa, että joku hoitaja mun seuraksi järjestyi, vaikka palaveri olikin siellä kesken. Mä muistan vaan sen tukehduttavan tunteen, enkä vieläkään tiedä johtuiko se ahdistuksesta vai siitä hengittämättömästä ulkoilutakista. Oli miten oli, tiesin vaan, että mä näytin ja haisin kauhealta, ulkona oli tosi lämmin. Viikon mä sain saikkua, enemmänkin olisi varmaan tullut, mutta ajattelin vaan, että ehdottomasti on mentävä töihin, ja ehkä se pitäisi kiinni arjessakin.
Joku järki mulla sanoi, että raha-asiat on varmistettava. Tämä tarkoittaa lähinnä sitä, että rahat piti siirrellä ja laittaa niin, ettei ukko pääse niihin käsiksi ja hassaamaan niitä kiukkupäiten mihin sattuu. Tämä on ollut meillä ongelma aina, meillä kun on ollut yhteen muuttamisesta asti yhteinen tili. Jälkikäteen ajatellen se oli iso virhe. Aina, kun tuli joku riita, kävi ukko nostamassa tilin tyhjille ja teki jotain typerää. Se oli kanssa yksi esimerkki siitä, miten ei oteta vastuuta eikä jälkikäteenkään olla millänsäkään omista teoista. Kerran mies oli laivalla töissä, puhelimessa tuli sitten jotain riitaa. Muistan että tilillämme oli tuolloin 1000 mk rahaa eikä meillä ollut sen enempää konetta kuin nettiäkään kotona. Äijä oli käynyt maissa imaisemassa tilin tyhjäksi ja mä siinä sitten ihmettelin puilla paljailla, että milläs elät. Myöhemmin ymmärsin näissä tilanteissa syöksyä suoraan lähimmälle automaatille tyhjentämään tilin itse, jotta rahat pysyy tallessa. Netti sitten helpottikin näitä episodeja myöhemmin. Mä olen lukemattomia kertoja siirrellyt rahoja turvaan tilitä toiselle. Se on kamalaa. Nytkin mä menin pankkiin jäädyttämään meidän loppulainan, ettei ukko päässyt sitä mihinkään hassaamaan. Olemme pienen pankin asiakkaita ja siksi tulleet tutuiksi siellä. Pankinjohtaja itsekin oli kauhuissaan tilanteesta, kun kerroin missä mennään, vaikka eihän mulla vielä tuossa vaiheessa paljon kerrottavaa ollut.

Mun äiti tuli miehensä kanssa illalla mun ja tytön seuraksi. Äiti näytti mulle kalenteriaan, johon sillä on tapana kirjata ylös päivittäin jotain huomioita ja ajatuksia. Maaliskuussa meillä käytyään se oli kirjoittanut, että mun mies vaikuttaa oudolta, väsyneeltä ja hiljaiselta, istuu vaan tietokoneella. Lopuksi oli vielä kysymys "Juoko kaljaa?" Ja kyllähän se huomattavasti enemmän joi kuin yleensä, mutta en mä sanoisi, että se olisi mikään ongelma ollut. Mulla on kyllä kokemusta alkoholiongelmaisista, mutta kyllä mäkin olin miehelle huomautellut, ettei sitä nyt ihan joka päivä ole tarpeen lipittää, vaikkakin se jäisi siihen pariin tölkkiin.

Hajosin, kun jouduin kertomaan lapselle, ettei isä palaa enää "työmatkaltaan" kotiin. Lapsi hajosi myös, samoin äiti ja miehensä. Oli aivan sietämättömän kamala tilanne se. Epäreiluinta oli se, että mä jouduin yksin tekemään senkin. Ei ollut puhettakaan, että ukko itse olisi tullut paikalle kertomaan lapselle päätöksestään jättää meidät. Eihän se munattomuus ensi kertaa siinä kohtaa tullut esiin, mutta silloin mulle valkeni, ettei tuo koskaan ollut ottanut oikeasti vastuuta mistään asioista. Kaikkihan oli vaan arkea. Olin niin omillani, olin niin toivottoman yksin. Rinnassa pusersi päällimmäisenä miehen uhoamiset siitä, että lapsi asuisi jatkossa puoliksi mun ja puoliksi miehen luona. Mikä sietämätön ajatus!

Miehen päätös on nyt sitten tosiaan lopullinen. Puhuin sen kanssa puhelimessa. Ensin meni uhiteluksi: "Varaudu sitten että laps on mulla joka toisen viikon" ja että jos haluut talon, maksat mut ulos. Halus lapsen kanssa puhua, sanoin että se on ulkona, mutta soittaa myöhemmin.

Puhuivat sitten myöhemmin. Sen jälkeen kerroin lapselle, ettei isä muuta enää kotiin. Voi sitä tuskaa ja itkua. Koetin vakuuttaa, että isä on aina olemassa ja tyttö saa olla sen kanssa ja että äiti ja isä ei koskaan lakkaa häntä rakastamasta. Luulin että mies repi multa sydämen rinnasta, mutta nyt se lähti juurineen. Miten mä tota pientä autan, kun se itkee vaan, ettei voi enää koskaan olla iloinen, eikä katsoa vauvavideota, kun siitä tulee isää ikävä ja joka asiasta nyt vaan tulee isä mieleen.

En meinaa itsekään jaksaa, mutta toi lapsen suru musertaa mut lopullisesti.

Epilogi

Suru oli tosiaan seuranamme kauan. Samoin kumppaninsa epätoivo, pelko, ahdistus, kuvotus ja viha. Asiaa ei helpottanut se, ettei mikään, ei pienikään asia toiminut. Olin tekemisissä ventovieraaksi muutuneen ihmisen kanssa. Se oli pelottavaa. Miten joku voi muuttua toiseksi ihmiseksi kuin salaman iskusta? Meistä ei tullut miehen oman toivomuksen mukaisia ystäviä, lapsesta tuli kiistakapula ja miehen mainitsema ilo vain työstään ja lapsestaan muuttui iloksi aivan jostain muusta. Voin katsoa itseäni kirkkain silmin peilistä ja todeta kaikin mahdollisin ja mahdottomin keinoin pyrkineeni vaikuttamaan siihen, että mitään tuollaista ei olisi tapahtunut, mutta muut vaikuttajat taustalla saivat lopulta aikaan sen, ettei mikään yhteistyö toimi.

Se mua joskus on vielä suututtanut, että miten mä saatoin olla niin tyhmä, miten mä saatoin uskoa avioliittoni pysyvyyteen, miten mä saatoin uskoa, että mies olisi rakastanut mua, miten mä saatoin luottaa sen sanaan siitä, ettei ole toista ja että kyse on hänen henkilökohtaisesta kriisistään? Miksi mä suuressa idioottimaisuudessani uskoin tuohon kaikkeen soopaan ja mietin, miten auttaa miestä tässä hänen kriisissään? Miksi mä en ollut totuuden arvoinen, kun kaikki oli kuitenkin mennyttä? Miksi mä en ollut yleensäkään tässä paletissa minkään arvoinen? Miksi mä tyhmä, tyhmä, tyhmä saatoin antaa kusta itseäni silmään noin raskaalla tavalla?





Jotkut asiat ovat vieläkin hankalia, tää liitto oli ja on edelleen mun henkilökohtainen Hotel Californiani: " You can checkout any time you like, but you can never leave". Paskaa sataa todennäköisesti niskaan niin kauan kuin meillä on yhteinen huollettava. Enää mä en jaksa kuitenkaan kauheasti ahdistua tai rasittua, mulla on uusi elämä ja uusi mahdollisuus. Monet omat ongelmani jäivät historiaan, samaan pakettiin tämän liiton kanssa. Vapauduin niin paljosta! Syitä olen monta kertaa mielessäni pyöritellyt. Voin vain arvailla, tulkita, analysoida ja tehdä johtopäätöksiä, koska emme koskaan ole puhuneet erostamme, edes kevyesti käyneet tapahtunutta läpi. Kuten jo mainitsinkin, enää mä en niitä vastauksia tarvitse. Elämässä tulee esitettyä kysymyksiä, joihin ei vastausta ole tai sitä ei vain saa. Jatkoin elämää eteenpäin ja nyt on tullut aika siirtää se kokonaan uudelle radalle sekä ottaa vastaan se kaikki mitä sillä on tarjottavanaan. Taakse enää vilkuilemaatta.

2 kommenttia:

  1. Luin tämän vasta nyt..... Kuulostaa täysin identtiseltä omaan erooni. Mikä geeni miehissä on, että voivat tehdä noin? En toki kiellä, että jotkut naisetkin, mutta miehet yleisesti.

    Onneksi, kuten itsekin kirjoitit, vapautuu paljosta kun vihdoin alkaa jaloilleen pääsemään. Lapsille ero on aivan liikaa kestää, joskin itsestäkin tuntuu kuin kuolisi. Mutta, meissä naisissa on munaa ja paljon. Siksi me selvitään synnytyksistä ja siksi me selvitään eroista :)

    -Jammi-

    VastaaPoista
  2. Sama toisinpäin pätee myös, kuulostaa tutulta monessa kohdin. Karskisti sanottuna on hyvä kuulla vastaavista tilanteista kuin mitä minulle tapahtui, mitään muuta hyvää näissä ei olekaan. Meillä oli roolit toisinpäin ja kolmas pyörä tuli kuvioihin... Toisaalta ero helpotti, ja onneksi tytär otti sen aika hyvin, vaikka kyllä se oli hirvittävä paikka kun piti kertoa että isä ja äiti eivät enää asu yhdessä. Onhan siinä arjessa järjestelemistä, mutta toisaalta nyt ehtii elvyttää vanhoja ystävyyssuhteita ja tehdä viikolla ihan mitä huvittaa töiden jälkeen, koska tässä kävi niinpäin että minusta tuli viikonloppuisä. Vaikka ex lunastikin velat itselleen niin talon menetys itseltä harmittaa, tuli siihen niin paljon aikaa ja vaivaa laitettua. Onneksi sentään tyttö saa siitä hyödyn koska kaikki kaverit ja eskari yms. ovat siellä. -Mika-

    VastaaPoista

Heräsikö ajatuksia?

Aiheista ja niiden vierestä

adhd ahdistus aistit ajankohtaista ajattelu ajatukset aliluonnollista alkoholi assosiaatiot autoilu awards carpe diem cfs deittailu eläimet elämyksiä En tajua energia epävarmuus eristäytyminen esipolvet fb geokätköily go with the flow harrastukset havainnointi henkisyys herkkyys hetkessä eläminen hetkiä hiljentyminen historia hymy häpeä ihmeitä ihmissuhteet ikä ilmiöt isänmaa itsetunto johdatuksia joka naisen niksikirja juniorin parhaat palat juokseminen juuret jännittäminen kaamosmasennus kaipaus kaipuu maaseudulle kehittyminen kengät kieli kiitollisuus kilpirauhanen kirjat kiusaaminen kohtaamisia kohti uutta kokkauksia kotijuttuja koulumuistoja kulttuuri kuppi nurin kuvat kysymyksiä lainatut lapsuusmuistot ldn lihakset loma lumi luonnollista luonnossa luontoemo luottamus lyriikat maalla materia matkailu meditointi menneitä metsänantimet metsässä mieliala miellyttäminen mietinpä vaan migreeni mpk muistoja mukelon kanssa musiikki musta huumori muutos mökillä naamio naisten valmiusliitto neuroosi niitä näitä note to self nukkuminen nähtävyyksiä onni opiskelu palstaviljely parisuhde parsimuksia pieniä ihmeitä pukeutuminen puut päivänpaistattelua raha rakkaus ravinto reissuja retkeilykamppeet runot ruoka sairastelu saivartelu sanat sarkasmi saunominen sinkkuelämää sisustaminen sitaatit sota suku sählinkejä säilöntä tapaturmia teini telttailu tilannekomiikka trangia tunteita tuotearviot työelämä ulkonäkö unettomuus uupumus vahvuus vanhemmuus vapaaehtoinen maanpuolustus vastuu vianmääritystä videot viljelypalsta vuodenajat vuodenkierto värit väsymys WTF yksinäisyys yliluonnollista ympäri Suomea ystäviä yöelämä äly ärsyttää
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...