Joka aamu ristiriitaisuuteen saakka monipuolinen ihminen katsoo peiliin ja kysyy: "Huomenta! Kuka minä tänään olen?" Ilta on aamua viisaampi ja vain se voi näyttää, onko minäni vajonnut syviin mietintöihin rauhallisuuden maininkeihin, uponnut epätoivon syviin syövereihin vaiko noussut hurrikaanin kaltaisen vitutuksen huipulle. Oli miten oli, elämä on vaihtelevaa, elämä on ironista ja sen helmapellit ovat sarkasminkukkien koristamat. Lempiväreinä huumorinmusta, kurkkusalaatinvihreä, onnellisuudenpinkki ja mystikonvioletti. Intohimoina metsät, maanpuolustus ja tarve kasvaa, koroilla ja ilman.

maanantai 22. elokuuta 2011

Migreeni-(s)potilas kertaa erittäin typistettyä perustutkintoa

Mä kun olen kilahtanut tähän vapaaehtoiseen maanpuolustustoimintaan, niin lähdin taas perjantaina oppia ja kokemuksia hakemaan. Tällä kertaa suuntasin Parolannummelle.

Perjantai-ilta meni varustautuessa, yleisiä käyttäytymissääntöjä läpi käydessä, iltapaloitellessa ja muihin tutustuessa. Tovin jo kuvittelin olevan aivan seniori porukassa, mutta löytyi joukosta samaakin ikäluokkaa lopulta, ei sillä, että asialla olisi ollut suurta merkitystä. 

Ensimmäinen yö vietettiin kasarmilla. Sain lievän paskahalvauksen, kun käytävältä kajahti kymmeneltä: Aliupseerikoulussa hiljaisuus! Sitten napsahtivatkin valot pois päältä ja mä suoritin loput iltatoimeni kännykän valossa. Unensaaminen ei ollutkaan maailman yksinkertaisin juttu. Ensinnäkään, oloni ei ole koskaan parhain yläpunkassa, toiseksi, tyynynä mulla oli tetsari, mitä ei varsinaisesti voi mainita mukavuustekijäksi. Tiedän nukkuneeni pätkiä, koska muistan nähneeni aivan järjettömiä houreunia mm. nukkumatiksi pukeutuneesta työtoverista. Horros muuttui syvemmäksi uneksi vasta ihan liki aamua ja kuudelta kajahtikin sitten herätys uuteen, pitkään, raskaaseen, mutta äärimmäisen antoisaan ja opettavaan päivään.

Lauantaiaamu aukesi aurinkoisena ja ensimmäisenä oli vuorossa pikaiset sulkeiset, joiden aikana mun lanttu himmeni ihan tyystin. Energian vähyys veti silmät pimeiksi ja laittoi korvat humisemaan. Vaan eipä antanut luonto myöden kyykistyä, hieman aistirajoitteisena marssin muonituskeskukseen toivoin hiljaa mielessäni, etten kelaa kenenkään yli tai lähde häröilemään omille teilleni muodosta puolisokkona. Aamupala korjasi asian onneksi pian. Tämän jälkeen sulkeisharjoitukset jatkuivat. Kaikki peruskaura tuli kerrattua, asennot, levot, rivit, jonot, käännökset, poistumiset ja ojentamiset. Näillä saikin mukavasti veren kiertämään lihaksissa, jotka eivät vielä aavistaneen, mihin päivän mittaa joutuvat.

Seuraavaksi saimme kylmät, mustat sulhot haltuumme ja oli aika siirtyä heittokuljetuksella metsän siimekseen. Sisun lavalla sokkona matkustaminen oli itselleni aivan uusi kokemus. Pasin kyytiin olen taannoin päässyt, tämä ei ollut ihan niin rytyyttävä kokemus, mistä kuuluu kuitenkin kiitos kuskille. Perillä lähdimme omissa ryhmäjaon mukaisissa ryhmissämme harjoittelemaan jääkärijoukkueen etenemistä ja vahvennettuja käsimerkkejä. Tämän opin jälkeen päästiin nauttimaan ulkoruokinnasta. Pakkipussien kanssa tämä olikin miltei luksustasoa. Ruuan jälkeen olisi ollut autuasta heittää toviksi vatsansa viereen maate, mutta seuraava aihe odotti jo. Tahti oli pidettävä tiiviinä, koska asiaa oli valtavasti.

Tarkastelun alle pääsivät seuraavaksi telamiinat, käsikranaatit ja kevyet kertasingot. Telamiinojen toimintaperiaate avautui, niitä kaivettiin maahan oikeanlaisesti ja tehtiin varamiinoite. Käsikranaatit laitettiin kuljetus- ja käyttökuntoon ja suoritettiin heittoharjoitus. Heittäminen ei ole allekirjoittaneen vahvinta alaa. Todennäköisesti olisin tositilanteessa onnistunut  saattamaan itseni hengiltä. (Note to self: Harjoittele heittotekniikkaa.) KESsiä ei luojan kiitos tarvitse eikä saa heittää, (melko tehotonta se olisikin) ja käyttökuntoon laitto, laukaisu ja kuljetuskuntoon kokoaminen sujuivat ongelmitta. Täysin uusia tuttavuuksia näistä olivat telamiina ja KES. Illalla ennen nukahtamista tuli vielä kerrattua näitä vaiheita päässä ihan vain asian mieleen jäämiseksi.

Äiti Maa tuli seuraavassa koulutusvaiheessa erittäin tutuksi ja jo alkoi kertyä osumia ja kurssimuistoja tähänkin tomumajaan. Ryömiminen ei ollut aluksi kovin raskasta, mutta musta tuntui että mulla oli liikaa raajoja ja että olen kuin joku maalle joutunut vedenelävä, joka henkensä hädässä räpiköi päästäkseen eteenpäin. Sen oli pakko näyttää hyvin hupaisalta. Itseäni ainakin nauratti. Koetin kätkeä hihitykseni Maaemon syleilyyn. Tuokin homma valkeni nopeasti ja alkoi sujua. Tämä ei poista sitä tosiasiaa, että homma näytti hilpeältä. Myönnetään, että olin vähän ruosteessa näin 33 vuoden tauon jälkeen. Syöksymällä etenemistä harjoiteltaessa mä sain sitten se mojovimman ruhjeeni. Reittä koristaa nyt teevadin kokoinen ruhjepaukura ja vielä suurempi mustelma. Kivi, jonka päälle ruhoni rojautin, ei ollut varmaankaan iso, mutta erittäin kova, kuten kivillä hyvin usein on tapana olla. Tämä etenemistapa oli muutenkin jo haastavampi. Liikkeelle lähtö maasta turvaltaan vaatii jonkun verran fysiikkaa, kun toistoja oli useampia. (Note to self: jos mökillä on tylsää, suuntaa metsään syöksähtelemään). Maahan heittäytyessä pilkutin rintakehäni oikean reunan pienillä mustelmilla rynkyn viritintapilla. Ai, miten sitä tunsi elävänsä! Mutta ainakin voin sanoa heittäytyneeni maan lisäksi myös täysillä koko hommaan. Tämän setin lopuksi harjoittelimme vielä taistelupareittain etenemistä vuorotellen, parin suojatessa.

Ja kappas, kuinka ollakaan, seuraavaksi oli vuorossa ruokailu. Toki korkea polviasento oli tullut päivän mittaan jo erittäin tutuksi, polvien olemassa olon alkoi muistaa joka kerta kun polvi hipaisikin maata. Aivan erikoisen hajottavaksi asento osoittautui kuitenkin soppajonossa. Kaikki polvistelivat, kukin omassa ilmasuojassaan ja jono eteni suojasta toiseen aina kun vuorossa oleva pääsi linjastolla eteenpäin. Tottahan oli jonon toiseksi viimeinen. Viiden minuutin torkut, joista olin ehtinyt haaveilla, jäivät myös haaveisiin. Tämän ruokailun jälkeen kävin miettimään sanontaa armeijan vatsallaan marssimisesta. Ei niin täydellä vatsalla muuta voi, kuin retkottaa vatsallaan. :P Nälkä ei ole koskaan päässyt näillä reissuilla yllättämään.



Päivällisen jälkeinen suojelukoulutus lukeutuu myös kastiin ”uudet kokemukset”. Tarpeeksi nopea toimintaa suojeluvaroituksen yhteydessä varmaan harjoitteluna onnistuisi tältäkin tumpelolta annetussa ajassa, mutta mitenköhän tämän ämmän kävisi suojeluhälytyksen yhteydessä. En tohdi edes ajatella. Erikoisen jännittävää oli tempaista kypärä päästä voimalla hälytyksen tultua. Etukäteen olin varma, että multa lähtee puoli naamaa mukana. Eipä se ehkä ulkonäöllisesti olisi kovin paljon pahaa tehnyt, mutta tuntu olisi voinut olla ikävä. Niin se hihna kuitenkin aukesi ja kypärä tömähti maahan kauniissa kaaressa. Kohtuullisessa ajassa maskikin asettui pärstää kaunistamaan. Melko eksoottinen kokemus oli suojavarustuksen kanssa tehty lenkki, ensin kävellen, sitten juosten, päälle vielä haara- ja kyykkyhyppyjä. Tuli melkoisen lämmin.

Sitten olikin vuorossa telttojen pystyttäminen. Siinäpä ei mitään uutta henkilökohtaisesti ollutkaan, mutta sen verran on pakko kehaista, että kun ryhmämme teltta lopulta oli pystyssä, oli se parhaiten pystytetty kaikista näkemistäni teltoista. Se olisi kestänyt melkoiset sateet jo. Kahden teltan väliin vedettiin vielä parikaapeli ja viritettiin puheyhteys P-78:n välityksellä. LV 217M:n käyttö ja ensiapukoulutus jäivät ajanpuutteen vuoksi välistä, mutta tämä ei minua henkilökohtaisesti harmittanut, koska molemmat olivat jo ennestään tuttuja juttua, vaikka eihän harjoittelu koskaan pahaa tee, ei sillä. Kuitenkin sitä otti mielummin tuntumaa vieraampiin asioihin. Tässä vierähti aikansa ja vielä ennen suihkuun lähtöä treenattiin pikaisesti ampuma-asentoja.

Suihkusta palattua teltta olikin jo lievästi sanoen lämmin. Huh huh! Siinä ehkä hieman hämärtyi puolijoukkueteltan ja telttasaunan välinen ero. Oma kipinä oli onneksi heti toisena, sai sen jälkeen vetää sikeitä katkotta aamuun. Jossain välissä mä ajattelin kyllä ottaa vuoteeni ja käydä raittiiseen ulkoilmaan. Oli aika hikinen tunnelma, mutta sinnittelin porukassa sitten kuitenkin. Aamu valkeni lopulta ja sen mukana saapui perinteinen telttayön migreeni. Tästä on muodostunut mulle jo traditio. Todella ärsyttävää. Nestehukasta ei ollut kysymys, siitä mä jo osaan huolehtia. En tiedä sitten onko se se lievä käry, joka kamiinasta aina tulee, meillä kun ei palanut lyhtykään, joka seki suo oman hajumaailmansa.

Herätyksen jälkeen lähdettiin taisteluharjoitukseen. Kaksi ryhmää kävi hyökkäykseen, minä mukana, yhden odottaessa puolustusasemissa. Vihollinen havaitsi meidät ennen kuin me heitä. Siitä käytiinkin sitten etenemään vihollista kohti rivissä taistelupareittain. Migreeni jyskytti mun päässäni, mutta en voinut antaa periksi kesken touhun, en tietenkään. Rivi ei pysynyt rivinä vaan sumppuuntui keskelle. Kuulemma hyvin tyypillistä tällaisissa harjoituksissa. Eteneminen olikin hankalaa, koska edessä ei kohta ollut enää vapaata suojaa, johon syöksyä. Kohta kajahti ryhmänjohtajan käsky ”Rynnäkköön!” ja sitten mentiin. Taistelu lopputulos: kaikki kuolivat. :D Mutta kivaa oli. Paitsi että mun päässä ei ollut kivaa. Suuntasin sitten teltalle nappaamaan erinäisen määrän täsmälääkkeitä ja vedin ihan pienet tirsat. Kuppi kahvia ja voileipä viimeistelivät oloni lopulta ihmismäiseksi. Kun leirit oli saatu kasaan, jaksoin hyvin, pikkuisen vielä lääkepöpperöisenä marssia takaisin kassulle.

Olikin vuorossa enää rynkyn puhdistaminen ja sitten varusteiden luovutus. Kurssin päätöstilaisuudessa oli tipauttaa uupuneen pääni kahvikuppiin. Jaksoin kuitenkin startata Hopeanuoleni kohti kotia. Matkalla alkoi silmäluomia painaa vaarallisen pahasti. Huoltiskan pihalla mä otin vielä perinteiset pikatorkut eli herätys tapahtuu, kun avainnippu tippuu sormesta. Torkkujen ja kahvin turvin jaksoin ajaa turvallisesti kotiin.

Jälkifiiliksiä? Oli erittäin opettavainen viikonloppu. Jo tututkin asiat hioutuivat ja paljon tuli lisää tietoa monen asian ympäriltä. On aina kiva olla reissussa samanhenkisten ihmisten kanssa, vaikka kaikki ovatkin ennestään tuntemattomia. Kummasti näiltä reissuilta on niitä tuttujakin jäänyt ja joillain kursseilla on kiva nähdä aiemmilta tuttuja kasvoja. 

Fyysiset jälkituntemukset ovat melkoiset. 50 mustelmaa mä laskin, siihen lopetin. Yhtään kaunistusta en onneksi saanut naamaani. Kipeimmät ovat olkapäät, etureidet ja sormet. Ja kyllä kiitos, lähden uudestaankin, ja uudestaan ja uudestaan (olen joskus altistunut teletappien haittavaikutuksille). Mutta tähän kai vapaaehtoinen maanpuolustus perustuukin, vapaaehtoisuuteen ja maanpuolustustahtoon. Molempia on omassa taskussani vielä jäljellä. Nyt suuntaan mieleni jo kahden viikon päähän ja Raasin maastokurssille. Sotilastaitojen lisäksi juuri maasto- ja selviytymistaidot tuntuvat rakkailta jutuilta. Toivottavasti toivun näistä sotavammoistani siihen mennessä, että voi sitten hankkia uusia muistoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Heräsikö ajatuksia?

Aiheista ja niiden vierestä

adhd ahdistus aistit ajankohtaista ajattelu ajatukset aliluonnollista alkoholi assosiaatiot autoilu awards carpe diem cfs deittailu eläimet elämyksiä En tajua energia epävarmuus eristäytyminen esipolvet fb geokätköily go with the flow harrastukset havainnointi henkisyys herkkyys hetkessä eläminen hetkiä hiljentyminen historia hymy häpeä ihmeitä ihmissuhteet ikä ilmiöt isänmaa itsetunto johdatuksia joka naisen niksikirja juniorin parhaat palat juokseminen juuret jännittäminen kaamosmasennus kaipaus kaipuu maaseudulle kehittyminen kengät kieli kiitollisuus kilpirauhanen kirjat kiusaaminen kohtaamisia kohti uutta kokkauksia kotijuttuja koulumuistoja kulttuuri kuppi nurin kuvat kysymyksiä lainatut lapsuusmuistot ldn lihakset loma lumi luonnollista luonnossa luontoemo luottamus lyriikat maalla materia matkailu meditointi menneitä metsänantimet metsässä mieliala miellyttäminen mietinpä vaan migreeni mpk muistoja mukelon kanssa musiikki musta huumori muutos mökillä naamio naisten valmiusliitto neuroosi niitä näitä note to self nukkuminen nähtävyyksiä onni opiskelu palstaviljely parisuhde parsimuksia pieniä ihmeitä pukeutuminen puut päivänpaistattelua raha rakkaus ravinto reissuja retkeilykamppeet runot ruoka sairastelu saivartelu sanat sarkasmi saunominen sinkkuelämää sisustaminen sitaatit sota suku sählinkejä säilöntä tapaturmia teini telttailu tilannekomiikka trangia tunteita tuotearviot työelämä ulkonäkö unettomuus uupumus vahvuus vanhemmuus vapaaehtoinen maanpuolustus vastuu vianmääritystä videot viljelypalsta vuodenajat vuodenkierto värit väsymys WTF yksinäisyys yliluonnollista ympäri Suomea ystäviä yöelämä äly ärsyttää
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...