Joka aamu ristiriitaisuuteen saakka monipuolinen ihminen katsoo peiliin ja kysyy: "Huomenta! Kuka minä tänään olen?" Ilta on aamua viisaampi ja vain se voi näyttää, onko minäni vajonnut syviin mietintöihin rauhallisuuden maininkeihin, uponnut epätoivon syviin syövereihin vaiko noussut hurrikaanin kaltaisen vitutuksen huipulle. Oli miten oli, elämä on vaihtelevaa, elämä on ironista ja sen helmapellit ovat sarkasminkukkien koristamat. Lempiväreinä huumorinmusta, kurkkusalaatinvihreä, onnellisuudenpinkki ja mystikonvioletti. Intohimoina metsät, maanpuolustus ja tarve kasvaa, koroilla ja ilman.

tiistai 23. elokuuta 2016

Paskapaperi goes high tech – sillä voi vaikka pyyhkiä persiinsä

Jos aikoo kirjoittaa ihan kaikkia koskettavasta aiheesta, pitää valita aiheeksi jotain hyvin banaalia ja juuri sellaista mulla on takataskussa teille tänään. Rakkaat lukijani, pohdimme tänään takapuolen pyyhkimistä ja siihen käytettävää tarpeistoa ominaisuuksineen.

Koko ajatuskulku lähti laukalle törmättyäni netissä kuvaan aforismi -wc-paperista. Awwws, herkkää… Not! Ei vaan, oikeasti ajatus on tavallaan hyvin herttainen; romanttisia ajatelmia ja lausahduksia hyyskässä istujan herkempää puolta ruokkimaan. Ajatus toimii, kunnes tuo sama suloinen metsäteollisuuden tuote pyyhkäistään päin sitä vähemmän romanttista puolta. Siinä kohtaa kuvaan astuu ironia, vaikka eipä silti, tällaisen päivä päivältä kyynistyvän sinkkuihmisen ajatuksissa tapahtumakulku on varsin realistinen. Romantiikalla saa kuin saakin lopulta aina pyyhkiä perseensä. Ehkä tämä tuote tarjoilee oivan tavan purkaa tunnelukkoja, ainakin itselleni varsin hyvin sopivaan, hieman passiivis-aggressiiviseen tyyliin. Tai kenties jollekin toiselle puon pyyhkäiseminen Saarikoskeen tai peräti Coelhoon suo eri hienostuneen elämyksen.

Mikäli joku välttämättä hinkuu kiillottaa peräpeiliään mietelauseilla, tämä valinta jokaiselle suotakoon vaikka en keksikään juuri mitään yhtä turhaa. Tai keksin sittenkin, hajustetun wc-paperin. Mä en tajua, miksi ylimääräisiä kemikaaleja on täysin välttämätöntä tunkea joka paikkaan. En mä ainakaan koe, että paskapaperi saisi jotain lisäarvoa siitä, että sillä on mahdollista hioa hanuriinsa cotton fresh -tuoksua. Oikeesti, miksi? *syvää ihmetystä* Kuka niitä kannikoita jumalauta sen jälkeen nuuhkii? Onko tarkoitus, että käyttäjän perässä leijaillee tarpeenteon jälkeen esim. raikas spearmint -hajuvana tai mitä nyt kausituoksuna milloinkin myydään? Se on paskapaperia eikä mitään saatanan purukumia! Onko tämä joku pomo-ihmisille tarkoitettu tuote? Tehdään alaisille miellyttävämmäksi lähestyä esimiehen ahteria niinkin paljon aistivalla ruumiinosalla kuin naamalla? Voi olla, mulla ei ole kokemusta. Mulle on iän myötä tullut niin pahoja tule-ongelmia, ettei vanha selkäni enää mitenkään kykene kumartumaan perseennuolemiseen työelämässä eikä muuallakaan.

Mutta voi suurta hämmästystä! Asiaa tarkasteltuani sain huomata, että tästä on vedetty vieläkin paremmaksi; vessapaperi, joka sisältää ”virkistävää kurkku-uutetta”. Anteeksi vulgääri sanojenasetanta, mutta mitä helvetin vittua?!? Mitään tarkempaa selitystä en löytänyt, mitä etua saan siitä, että ”virkistän” berberiäni päivänmittaan kurkku-uutteella. Kuka tämmöstä edes keksii kokeilla! Kyllä ei ole niin väsähtänyt mun hanurini koskaan, että sitä pitäisi millään linjamenteilla freesailla päivän puuhien lomassa. Ja jos nyt kävisikin niin, että kankkuni kokisivat akuutin rupsahduksen vaikkapa kesken marjastusreissun tai työpäivän, ei siinä sitten kuulkaa enää mitkään vihannesmehulla sivelyt paljon auta. Onks näiltä tyypeiltä mennyt ihan oikeasti naama ja perse sekaisin?

sunnuntai 21. elokuuta 2016

"Mä muistan miten tuulen tuoksussa syys teki tuloaan"


Syksy rynnisti niskaan taas ihan puskista. "Vuosi vuodelta nää syksyt käy päälle aina vaan aiemmin ja aina vaan ilkkeämmin." Niin se on. Vaikka loma oli voimaannuttava (olen alkanut viljellä tuota muotisanaa ihan liikaa, yök!), multa on jotenkin puhti valahtanut johonkin sukanvarttakin alemmas. Työt hoituu, mut into on poissa. Haikailen niihin kauniisin maisemiin, joissa mä sain liihotella Hopeanuolellani vapaana kuin sen kliseinen taivaan lintu. Miks muuten aina taivaan lintu? Miksei vaikka metsän hirvi?

Kun mä ajelin meditatiiviseen ajokoomaan vaipuneena ja tuumaukset saivat risteillä vapaina, mennä ja tulla, mä huomasin, miten kaunis tää meidän maa on. Jos pikitietä ei oteta lukuun, oli kaikki vain sinistä ja vihreää pilvien vaaleilla hahtuvilla sävytettynä. Pellot eivät juurikaan tuolloin vielä kellertäneet. Ei ihme, että tätä kutsutaan järvien ja metsien maaksi. Mun henkeä salpasi itä- ja keski-suomalaiset jylhät näkymät.

Kotinurkilla maastonvaihtelut ovat lievästi sanottuna hillitympiä. Se on musta hyvin latteaa, ei vain konkreettisesti vaan myös visuaalisesti. Mun silmät tylsistyy täällä. Oon miettinyt, onko vika vain asenteessa. Väsähtäisivätkö mun silmät lopulta vaikka asuisikin jossain muualla? Tai oliskos ihan katsantokantaa muuttamalla mahdollista nähdä myös lähitienoot niin ihmeen kauniina kuin ohikiitävät kuvat tuolla reittien varrella ovat?

Kyllä syksyn väritkin sitten taas ovat kauniit vaikka elon kultaamat pellot ovatkin mun mielestä jotenkin pliisuja. Niistä huokuu liikaa hiipien lähestyvä kuukausien mittainen marraskausi. Oon miettinyt, että haluasin villapaidan, joka olis tehty vihreän, ruskean ja keltaisen sävyillä. Niillä samoilla, jotka voi nähdä jylhän, sekametsää kasvavan vaaran rinteessä kauneimman ruskan aikaan. Mukaan voisi kirjoa rippusia oranssia ja punaista. Sen metsäpaidan uumeniin olis lämmintä ja lohdullista paeta väritöntä talven aikaa. Talven "värit" eivät tunnu musta hyviltä; harmaata, valkoista ja sinertävää, niin kovin kylmää kaikki. Surullista ja kuollutta.

Toisinaan kesällä, kun on maannut laiturilla tai nurmikolla ihanan kirkkaan, pilvettömän taivaan alla, on sininenkin tuntunut hyvältä väriltä. Oon funtsinut, pystyiskö sitä tiettyä sinisen sävyä mitenkään vangitsemaan esim. kankaaseen, olisko se edes mahdollista. Minkälaisen vaatteen siitä saisi? Vaikka juuri tuo sininen on niin valloittava, sopisiko se värinä kenenkään ylle? Yllättävän vaikeeta kuvitella vaikka kuinka yrittäisi. Näyttäisikö tuommoisessa koltussa Eloveena-tytön toisinnolta vaiko täysin kulahtaneelta puoli-kalmolta?


Heijastuksia
Itse näytän juuri nyt jälkimmäiseltä ihan ilman taivaansinirytkyjäkin, asialle pitäisi kipeästi tehdä jotain. Apu ei vaan löydy nyt maskaroista eikä valosapeleista (valokynä ei ole riittänyt mulle enää vuosiin) vaan pitää tehdä jokin korjausliike paljon syvemmällä, muuten tuleva talvi tulee olemaan kamalin ikinä. Miten mä en nyt vaan saa otetta mistään. Perkele. On vain ikävä ja kaipaus kesään. Tuleva kevät on vielä ihan liian kaukana. Mä tarvitsen jotain mitä odottaa, paitsi lasta, sitä en haluaisi odottaa, paitsi jo olevaa koulusta kotiin. En pärjää, kun ei ole mitään mihin loisi katseensa. Se aiemmin puhuttu ankkurikin siellä mäen päällä on vähän liian kaukana nyt. Tarvitsen välietapin. Mikä se voisi olla? Tällä hetkellä mulla ei ole siitä kalpeinta aavistusta. Koen itseni hyvin tarpeettomaksi, kukaan ei tarvitse mua mihinkään. Mun on silloin hyvin vaikeaa tarvita edes itse itseäni.

"...ja kuistin laudat sun kanssas vanhuuttaan narisi..."


Tyttären maalausnäkemys sinitaivaasta muutaman vuoden takaa.

Sitaatit: Sir Elwoodin Hiljaiset Värit, Vanha Valokuva

sunnuntai 14. elokuuta 2016

"Strength is the only way to fight, you must look up to see the light"

"Twisting turning
Oh, the winds are burning
Leaving me without a name
How will I ever find my way..."


Mä olen vellonut kesän täyttymättömissä toiveissa ja juossut niitä, itseäni ja kummittelevia ajatuksiani karkuun, kirjaimellisesti. Mä olen vaan pyöriskellyt, en varsinaisesti itsesäälissä, surussa enkä epätoivossa, mutta... noh, tyhjyydessä. Tyhjyydessä, merkitykettömyydessä ja tiedottomuudessa siitä, mitä nyt tapahtuu. Oikeastaan epäuskossa siihen, että mitään voi koskaan tapahtua, että tää on ikuisesti vaan tätä. Mä olen vedellyt itseäni henkisesti turpaan ja hävennyt sitä, että olen ollut niin sanomaton turvenuija, että mä aina luotan ihmisiin (tästä enemmän edellisessä kirjoituksessani). Mä olen yrittänyt saada kiinni uusista toiveista, mutta niille ei ole ollut tilaa, en ole saanut itseäni toivomaan mitään. Onko se toivottomuutta?

"Wind will sweep away
The traces I was here
A story in a teardrop
That's all I have to give..."


Olen mä nauttinut tästä kesästä, kuitenkin pintapuolisella tasolla, mikään ei ole mennyt ytimiin. Luulen joidenkin huomanneenkin, etten ole ollut läsnä pitkään aikaan, paikalla ehkä, mutten vähäisestikään läsnä. Omat ajatuspeikot tunkevat voimakkaasti tietoisuuteen, välillä tekee melkein kipeää pinnistellä, jotta kuulisi, mitä toinen sanoo. Yksin mä olen ollut paljon, vähän vetäytyneenä itseeni. Huomaan sen mm. töissä, mä olen viettänyt monia päiviä taukoja lukuunottamatta ihan omissa oloissani haluamatta olla paljonkaan ihmisten kanssa tekemisissä. Miksi olla, jos et edes kuule mitä toinen sanoo, muiden puheet vaan häiritsevät mun ajatuskammotuksiani.


En mä masentunut ole, en mä sitä yritä sanoa, mutta täysin tyhjä, ontoksi koverrettu. Yksinäinen, siitäkin huolimatta, että oma-aloitteisesti vetäydyn. Nyt mä en ole tuon oven väliin jääneen käpäläni takia voinut edes juosta hetkeen ja jumalauta, miten huonosti mä voin myös siksi. Mä en ole saanut hetken taukoa näistä onttoudessa kumisevista ajatuksensirpaleista. Tekis mieli laittaa peltiämpäri päähän ja hakata sitä puurokauhoilla, että perkele, vaikenettekos!

"Rage inferno swallowing the life that I know
Strenght is the only way to fight
You must look up to see the light..."


Tänään mä sain tolkun aatoksesta kiinni. Täyttymättömät toiveet ja möröt joihin viittasin, olivat monet sellaisia, jotka olivat usean eri ihmisen käsissä, mutta mä en oikeastaan voinut vaikuttaa asioiden kulkuun enkä ohjata laivaa omalle kurssilleni. Mitä siinä sitten teet? Mä ymmärsin tarvitsevani jonkun kiintopisteen, jonkun, jota kohti kurkottaa ja kulkea. Mä olen lojunut täällä ahteen juurella ja nyt pitää visualisoida sinne laelle se jokin, jota tavoitella . Kiinnipitämisestä en voi vielä puhua, kun en sinne yllä.

"Take all I know
Turn it into darkened shadows
They'll disappear in the sun
When a new story has begun..."

Se kadoksissa ollut tähtäinpiste löytyi sinne pilkottamaan lopulta hyvinkin helposti. Sehän oli jo ollut olemassa, mutta todollinen tahto pyrkiä sitä kohden on ollut poljettuna pettymysten alle. Nyt mä löysin taas oikean tähtäyskuvan. Sinne! Kaikki muu saa nyt jäädä. On koti, on lapsen koulu, on työ ja on päämäärä, mun ankkurini ja tietysti juokseminen ja muu treeni. Ampuminen ja muut harrastukset saavat nyt unohtua kaikkine liitännäismenoineen. Paljon muutakin pudotan pois henkistä rinkkaani keventääkseni, asioita jotka lakkaa olemasta olemassa mun elämässäni.


Mä tiedän, mitä mä haluan ja mikä on nyt mun tieni. Se on työn ja tuskan takana ja vaatii äärimmäistä sisua ja vahvuutta. Voi olla etten edes saavuta sitä, mutta se on se valo, jota kohden pitää ylöspäin katsoa ja joka vetää mut täältä suosta vapaaksi.
Mun on pakko jatkaa, mun on pakko selvitä.

"She survived the nightmare
Began a whole new life there
But I can see behind those eyes
She still sees those fires in the night."


Sitaatit: Blackmore´s Night

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Älä ikinä luota keneenkään...

"Hiljaisuus"

Tyttäreni maalaus 4 vuoden takaa,
jossa ystävät hiljaa korvakkain. 
Mulla on semmonen paha vika, että liian löyhästi puhelen toisille asioitani, ja jos tutustun tyyppin vähän paremmin, saatan avautua enemmänkin. Siitä huolimatta mä jätän aina sen oikean itseni piiloon, sen näkemiseen tarvitaan tosi paljon aikaa, harva sinne taa näkee, moni jää musta täysin väärään käsityksen. Lähinnä toi avoimmuuspuoli on vika siksi, että keneenkään ei vaan voi koskaan luottaa.

Kolme sellaista läheistä ystävää mulla on, jotka ovat poikkeus edellisestä. Taidan olla onnekas, monella ei ole yhtään luottoystävää. Näistä kolmesta jokainen on vielä omanlaisensa, puhellaan ja tehdään jokaisen kanssa vähän eri juttuja. Se on suuri rikkaus.

Töissä sitten taas tietää, että ihan sama, mitä kenellekin sanoo - oli se sitten yksityistä tai työhön liittyvää - tasan varmaan joku on tietoinen asiasta jo tunnin päästä. Tuossa ennen lomaa tulin siihen tulokseen, että pistän työpaikalla suuni melko tiukasti säppiin tulevaisuudessa. Sain kokea pari oikein malliesimerkkiä juoruilusta. Eihän se siellä pahantahtoista ole, mut joskus vois vaikka ajatella, koituuko huulien heiluttelusta jollekin jotain haittaa.

Mut sitten tää toinen, oikeastaan kaksi ihmistyppiä, joihin olen tässä lähimenneisyydessä törmäännyt... Potkin itseäni henkisesti nilkkaan, kun mä ajattelenkin, että oon ikinä mennyt uskoutumaan. Toinen ihmistyyppi vannoo sulle luotettavuuttaan niin vakuuttavasti, että sä vaan menet lankaan ja avaudut. Toiseen ihmistyyppiin taas luotat ihan luontaisesti ja sitten se sanoo sulle, että älä vaan luota muhun, mä en pidä sun juttuja itselläni. Nämä vaivaa mua.

Mä en osaa päättä kumpi tuntuu paskemmalta, odottaa sydän kylmänä sitä, milloin se avoimesti epäluotettava räjäyttää sun potin kaikkien silmille ja korville vai se, että sun tajuntaan ihan puskista tärähtää tietoisuus siitä, että sun asiat eivät oo pysyneet sen luotettavuuttaan vannoneen hallussa. Tämä on tietentahtoen halunnut mäjäyttää sua henkisesti turpaan lavertelemalla ties mitä ties kelle. Ihmettelen, miksi toisen elämä ja ympäristö pitää myrkyttää tällä tavalla. Varmaan se on näistä tyypeistä hauskaa. Mun on myönnettävä, että mulla ei oo tämän takia ollut tässä kauheen kivaa.

Mä en tiedä, mitä mun pitäis tehdä. Mä olen joskus ollut kivimuuri, joka ei anna itsestään mitään. Se ei ollut mulle ollenkaan hyväksi, en haluaisi muuttua enää sellaiseksi. "Isolation is not good for me...". Mut ehkä tällaiset ihmiset pitää vaan sulkea pois maailmastaan ja näin mä olen vähän tehnytkin. Mä haluaisin vaan tietää ja ymmärtää, onko ihmiset oikeasti pahantahtoisia, onko sellaista porukkaa niin paljon kuin mä koen. Vai onko jengi suurilta osin vaan välinpitämätöntä? Ajatellaan, että toisten yli voi kävellä mennen tullen, pääasia, että itsellä on kivaa. No, en mä mihinkään uhriasemaan tässä ala asettumaan. Mun virhearvioita nämä ovat olleet, mitäs tyhmänäni luotin, täysin oma mokani.

Törmäsin Hidasta elämää -sivustolla tänään hyvään kirjoitukseen. Tästä suora lainaus: "Kannattaa luopua ihmissuhteista, jotka saavat sinut voimaan pahoin. Jos joku jatkuvasti ylittää rajasi eikä hyväksy sinua sellaisena kuin olet, ja myrkyttää . omansa lisäksi - myös sinun mielesi, hänen on ehkä aika mennä. Hän ei ole sinun aikasi ja energiasi arvoinen". Tässä on ehkä vastaus mun ongelmaani, pitää todellakin sulkea ikävät ihmiset pois elämästään ja hyväksyä se, että niiden mukana joutuu ehkä luopumaan joistain hyvistäkin asioista. Jos on herkkä toisten negatiivisille energioille, on vaan pakko ymmärtää suojella itseään, kukaan muu ei sitä tee. Linkittämäni kirjoitus on muutenkin tähän aiheeseen liittyen hyvä, kun puhutaan oman henkisen hyvinvoinnin ja jaksamisen parantamisesta. Laitan neuvot korvani taa ja katson, kuinka nopeasti ne tuottavat tulosta.

...jopa oma varjosi jättää sinut pimeän tullen.

perjantai 29. heinäkuuta 2016

"And it's old and it's over, it's over now..."

Lomareissumme on päättynyt, olemme saapuneet kotiin ja teltat ja pussit ovat tuulettumassa ja kuivahtamassa, jotta ovat valmiina seuraavalle turneelle. Jälkikasvun vein suoraan entisen elämän luo viikonlopun viettoon ja itse tässä ihmettelen, että mitä hemmettiä sitä tekis. Olo on vähän väsähtänyt, mutta silti mä kaipaan seuraa, olo on samalla myös hyvin yksinäinen. Taas, Edelleen. No, se on  oma asiansa.

Eilen mä aloitin aamun taas kerran korventamalla nahkaani aamusaunassa. Tällä kertaa mä todella korvensin, jätin kainostelut ja paiskin löylyä vähän mieleni mukaan ja mun mieleni ei tunnetusti välitä vähäisestä veden kiukaalle viskomisesta. Mietin, uskaltaudunko mereen, mutta vesi oli lopulta lämpimämäpää kuin yhdessäkään järvessä reissumme aikana. Virkistävää se silti oli, yhtäkaikki. Toivoin aurinkoista päivää, mutten sitä saanut, niinpä lähdimme katsastamaan kylän kadut ja kujat, johon mielenkiintomme ei kuitenkaan pitkään riittänyt, liekö ilmassa ollut jo hienoista turnausväsymystä.

Juniori halusi käymään hautausmaalle tervehtimään rakasta isomummuaan. Tärkeä tuo ihminen oli mullekin, isoanoppi. Hyvin viisas ihminen, jonka neuvoja olisi monta kertaa kaivattu kuluneiden kahdeksan vuoden aikana. Tämän järkevän, vahvan naisen ääni nousee joskus mieleeni ongelmatilanteissa, "mitä mummu sanoisi?". Kuulen senkin, miten hän asiansa sanoisi, sävyt ja äänenpainot. Mm. sitä kai tarkoittaa se, että edeltämenneet jäävät elämään sydämissämme, myös niille, jotka eivät muunlaista läsnäoloa kykene aistimaan.

Muuten hautausmaa ahdisti mua, mua ahdistaa kaikki kristillissovinnaiset paikat, joissa pitäisi käyttäytyä tietyn teennäisen kaavan ja säännön mukaan. Hyvä esimerkki on möläyttelyni ja hihittelyni aikanaan Valamon luostarissa, tästä olen silloin kirjoittanutkin. Tällä kertaa mä repesin hysteerisesti parille nimelle, pahoitteluni, jos se tuntuu jostakusta kovin epäkunnioittavalta. Mooses Pilli sai mut kuitenkin nauramaan itseni lähes tajuttomuuden partaalle, kaikella kunnioituksella, eihän nimi miestä jne jne. Toisen kerran ratkesin kun päästin kuivuneita kukkia haudalta siistiessäni "odotas, mä kerään nää kuollet ensin täältä pois". Muksu käski mun koittaa käyttäytyä, miten tämä myt näin kääntyi...

Palasimme leiriin, aurinkokin vähän vilautteli itseään ja minä tieysti innolla vähän itseäni siinä mukana, kuitenkin niin, ettei soveliaisuuden rajat kolisseet, kunhan vähän janosin aurinkoa iholleni. Ruoka valmistui taas trangialla ja sen päälle lyötiin useampi erä Unoa samalla kuunnellen pakkosyötöllä keikkasettejä, jotka ravintolasta raikuivat aivan liian lujaa. Mulla pursuu Dannya korvista ulos vieläkin (mikä inha mielikuva). Uni tuli melko vaivatta, ei ollut tarvetta viivyttää sammumista vaikka olikin viimeinen ilta. Ehkäpä loma oli ollut sitä paljon onnistunut, että valvomiseen ja fiilistelyyn ei ollut enää janoa.

Viimeinen aamu, tämä aamu, valkenikin sitten juuri niin aurinkoisena kuin olin toivonut eilisenkin olevan. Tietenkin ensin se jo vähän kliseiseksi muuttunut aamusauna ja -uinti, jonka jälkeen vielä enemmän kulunut maininta aamukahveista. Hyvällä mielellä saatiin sitten leiri kasaan. Autokaan ei ollut tuhannen räjähtänyt, kuten edellisen reissun jälkeen vaan kaikki oli vielä kotonakin niillä paikoilla, joille ne lähtiessä asettelin.

Koipeni kanssa kävin lääkärissä, mutta röntgenet siirtyivät maanantaille. Siihen asti klenkataan kepin kanssa ketara liimasiteessä. Murtuma on kuulemma mahdollinen, mutta jos se on siinä kohtaa kuin oletetaan, kipsiä ei tervita, mikä on hyvä, koska mä saan pelkästä ajatuksesta klaustrofobisen kohtauksen.

Nyt fiilis on hyvä. Kuten mainitsin, on vähän uupumusta ja seurankaipuuta ilmassa, mutta ei paha mieli ole. Takana on yli 1600 ajettua kilometriä, varsinaisia ajopäiviä kuusi, joten onhan sitä siinä. Johan me ehdimme kelaamaan seuraavaakin reissua. On hyvin paljon mahdollista, että se suuntautuu merkittävästi pohjoisempaan, siellä suunnalla on paljon kohteita ja paikkoja, joissa mä en ole juniorin kanssa vielä käynyt, mutta tästä reissusta opin sen, että liikaa en suunnittele, niin nappiin tämä meni tällä kertaa näin hatusta vetäen. Suosittelen vastaavanlaista poistumista ihan kaikille.




Aiheista ja niiden vierestä

adhd ahdistus aistit ajankohtaista ajattelu ajatukset aliluonnollista alkoholi assosiaatiot autoilu awards carpe diem cfs deittailu elämyksiä En tajua energia epävarmuus eristäytyminen esipolvet fb geokätköily go with the flow harrastukset havainnointi henkisyys herkkyys hetkessä eläminen hetkiä hiljentyminen historia hymy häpeä ihmissuhteet ikä ilmiöt isänmaa itsetunto joka naisen niksikirja juniorin parhaat palat juokseminen juuret jännittäminen kaamosmasennus kaipaus kaipuu maaseudulle kehittyminen kengät kieli kiitollisuus kilpirauhanen kirjat kohtaamisia kohti uutta kokkauksia kotijuttuja koulumuistoja kulttuuri kuppi nurin kuvat kysymyksiä lainatut lapsuusmuistot ldn lihakset loma lumi luonnollista luonnossa luontoemo luottamus lyriikat maalla materia matkailu meditointi menneitä metsänantimet metsässä mieliala miellyttäminen mietinpä vaan migreeni mpk muistoja mukelon kanssa musiikki musta huumori muutos mökillä naisten valmiusliitto neuroosi niitä näitä note to self nukkuminen nähtävyyksiä onni opiskelu palstaviljely parisuhde parsimuksia pieniä ihmeitä pukeutuminen puut päivänpaistattelua raha rakkaus ravinto reissuja retkeilykamppeet runot ruoka sairastelu saivartelu sanat sarkasmi saunominen sinkkuelämää sisustaminen sitaatit sota suku sählinkejä säilöntä tapaturmia teini telttailu tilannekomiikka trangia tunteita tuotearviot työelämä ulkonäkö unettomuus uupumus vahvuus vanhemmuus vapaaehtoinen maanpuolustus vastuu vianmääritystä videot viljelypalsta vuodenajat vuodenkierto värit väsymys WTF yksinäisyys yliluonnollista ympäri Suomea ystäviä yöelämä äly ärsyttää
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...