Joka aamu ristiriitaisuuteen saakka monipuolinen ihminen katsoo peiliin ja kysyy: "Huomenta! Kuka minä tänään olen?" Ilta on aamua viisaampi ja vain se voi näyttää, onko minäni vajonnut syviin mietintöihin rauhallisuuden maininkeihin, uponnut epätoivon syviin syövereihin vaiko noussut hurrikaanin kaltaisen vitutuksen huipulle. Oli miten oli, elämä on vaihtelevaa, elämä on ironista ja sen helmapellit ovat sarkasminkukkien koristamat. Lempiväreinä huumorinmusta, kurkkusalaatinvihreä, onnellisuudenpinkki ja mystikonvioletti. Intohimoina metsät, maanpuolustus ja tarve kasvaa, koroilla ja ilman.

lauantai 17. joulukuuta 2016

Elämän sain soimaan!

Toivoin edellisessä kirjoituksessa elämälleni uutta henkireikää. Tiedättekös, se todellakin löytyi. Asiassa on se yllättävä puoli, että uusi henkireikä löytyi sittenkin siitä vanhasta.

Olen joutunut viimeaikoina uudelleenjärjestelemään kovalevyäni melko perusteellisesti ja se on osoittautunut lopulta hyvin mutkattomaksi. Minun on pitänyt miettiä, mikä oikeasti on tärkeää, mitä mä oikeasti haluan tehdä, mitä mä haluan saavuttaa, mitä mä haluan oppia, mitä mä rakastan, mitä mä pidän arvossa, missä mä haluan kehittyä, tarkemmin sanottuna, millaisen suunnan mä haluan elämälleni. Totesin ilokseni lopulta, etten olekaan ollut niin hukkateillä kuin luulin. Ne kaikki tekijät olivat sittnekin jo siinä olevassa paletissa, mun piti vaan vähän arvottaa niitä uusiksi ja antaa asioille uusi tärkeysjärjestys. On asioita, joita mä teen silkasta ilosta ja intohimosta ja on asioita, joita vaan pitää elämässä tehdä. Aina ne asiat eivät kohtaa, kuten tällä hetkellä, mutta sain ne kulkemaan vieretysten, vähän kuten suksien jäljet kulkevat hengessa rintasin, samaan suuntaan vieden. Voihan olla, että sukset menevät jossain kohden ristiin, mutta tässä se on vertauskuvallisesti jopa toivottavaa, erilleen kulkemisesta tuleekin enemmän ongelmia, kuten aiemmin kuluvana vuonna olen saanut todeta.

Tiedän, että ongelma on ollut hyvin pitkälle omassa päässäni, mutta minkäs teet, kun kaikki on ja pysyy samassa jumissa ja solmussa. Ei aukea, vaikka miten väntäisi. Silloin on kai ihan hyväkin lakata hetkekesi rimpuilemasta, kuten tein. Havaitsin äkkiä, että tekniikkani oli ollut ihan väärä. Olin unohtanut, mitkä ovat elämän kantavia voimia ja että ne kantavat voimat lopulta aina pesevät ne vastavoimat ihan sata-nolla. Antauduin noiden vastavoimien valtaan vähäksi aikaa, tai oikeastaan ihan liian pitkäksi aikaa. En vain mahtanut mitään niiden päälle vyöryvälle ylivoimalle, tukehduin sinne alle ja kadotin hetkeksi ison osan itseäni johonkin.

Minun on ollut pakko olla viimeaikoina hyvin itsekäs. Joku nimittäisi sitä terveeksi itsekkyydeksi ja alan itsekin ensikertaa ymmärtää, mitä se tarkoittaa. Kaltaiselleni uhrautujalle elämän omiin käsiin ottaminen on ollu haastavaa ja aiheuttanut paljon syyllisyyttä, ehkä täysin aiheetontakin. Mutta nyt alkavat asiat olla paremmalla tolalla. On ollut niin paljon sellaista, mistä on vain ollut pakko repiä itsensä irti, sanoa, että sori, mutta ei käy enää, en ota tätä vastaan enää, riitti, kiitos. Olen löytänyt rakkauden, nimittäin omaa elämääni ja itseäni kohtaan.

Mua on aina ärsyttänyt naistenlehtien jutut, jossa itseäni hieman vanhemmat naiset kertovat, miten nelikymppisenä elämä vaan jotenkin avautui, perspektiivi muuttui ja kaikki jotenkin vain valkeni. Ajattelin, että pitäkäähän tunkkinne, ihmeellistä myyttien hehkutusta, että ei mulle ainakaan noin käy. Näin olen kuulkaa kaatunut omaan epäuskooni ja vähättelyyni. Minusta on kovaa vauhtia tulossa yksi näistä naistenlehtien malliesimerkeistä. Annan sen kuitenkin itselleni anteeksi, sillä tilanne ei kuitenkaan ole niin paha kuin mitä sen vastakohta olisi, siis jos olisi malliesimerkki miestenlehdissä.

perjantai 28. lokakuuta 2016

Pikatoimituksella uusi henkireikä, kiitos!

Mä tarvitsen nyt nopeasti ja kipeästi elämälleni uuden trakeostomian elikäs henkireiän. Vanha hapenottokanava on tukittu ja vaikuttaa siltä, että sitä reittiä pitkin ei henki pääse pihisemään enää ikinä. Musta tuntuu, että mä tukehdun ihan kohta. Kun elämäntilanne on se, mikä on, mulle on ollut ihan äärimmäisen tärkeää päästä vapaaviikonloppuina vähän hengähtämään, pois näistä kuvioista, tekemään jotain, mikä vie ajatukset hetkeksi ihan toisaalle. Ne on ainoita juttuja, mistä oon saanut vähän voimaa puskea sitten arjenkin läpi taas. Mut nyt on henkäily vanhoja röörejä pitkin tehty mahdottomaksi ja mä en tiedä, mitä keksisin. Vituttaa, myönnetään, ja samalla on täysin turha ja hyödytön olo. Tai sit mä oon vaan luuseri. Ehkä niinkin.

Viimeviikonloppuna mä kävin vähän hengittelemässä metsässä. Sekin on ihan hyvä juttu, mut siitä hommasta puuttu jotain, koska mulle on tärkeetä saada tehdä jotain hyödyllistä, olla jotekin avuksi ja tehä hommia jonkun hyödyksi. Metikössä hortoilu ei tuo mitään lisäarvoa kenellekään eikä mihinkään, se ei tee mua kenellekään hyödylliseksi. Mut yhtäkaikki, metsään riensin rinkkani kanssa. En ole varma, otinko reissun luonnosta nauttimisen vaiko kuntoilun kannalta. Kallistun ehkä jälkimmäiseen, koska keli ei ollut järin nautinnollinen, oli tasaisen harmaata ja tuuli aivan helvetisti.

Patikoin yöksi yhdelle autiotuvalle. Vuorokauden reissulle kertyi mittaa 18 km, mikä oli niissä olosuhteissa riittävästi. Matkalle osui pari vesistönylityspaikkaa. Uimaan ei toki tarvinnut ryhtyä, toisessa kohtaa oli lautta, toisessa vene, joilla sai hilattua itsensä vaijeria pitkin yli. En oo koskaan pitänyt noista. Myönnän, että vähän pelotti, kun rinkan kanssa kikkailin yksinäni. Sinne kun ois molskahtanut, niin kukaan ei ois koskaan edes tiennyt mun sinne menneen. Ehkä veneeseen jääneestä rinkasta olis voinut jotain päätellä. Hurja sivutuuli ja matalalla oleva vesi vaikeuttivat ylitystä. Tuuli painoi niin, että eteen päin hilautuminen oli raskasta ja matalan veden vuoksi oli hankalaa saada lautta lähelle rantaa, jottapääsi kuivin jaloin (ja vaattein) tukevalle maalle.

Pääsinhän mä perille kuitenkin ja sain vaihdettua nihkeät vaatteet kuiviin. Pikkuisen kun sai ruokaa kupuun, alkoikin jo mukavasti ramaista. Olin ihan valmis nukkumaan jo siinä seitsemän aikoihin, ja mitäpä siellä olisi sen enempiä duunaillutkaan, kun keli ei sallinut ulkona tulilla oleskelua ja oli pimeää kuin mörön perseessä. Olishan se uni muuten maistunutkin, mut hiiret päättivät pitää oikeen kunnon bileet. Onneksi rapinoista tajusin jo ajoissa pelastaa evääni. Sidoin ne pyykkinaruun muovipussissa roikkumaan. Yks hiirulainen oppi lentämään ja muuttui kertalaakista lepakoksi, kun erehtyi kävelemään mun päälläni. Sen mä vaan sanon, että en kyllä tajua sanontoja "hiirenhiljaa" tai "olla hiljaa kuin hiiri". Kyllä eivät ole hiljaa ne! Jeesus, mikä mekkala!

Aamulla lähdin sitten syötyäni lompsimaan takaisin autolle. Vesistöjen ylikin pääsin jo jotenkin enempi rutiinilla, vaikka kyllä edelleen kammotti. Vaan perkele, meninpä silti, ihan itte, ja tässä oon vieläkin. Pidin vähän pidemmän evästauon matkalla ja pidin leppoisasti tulia siinä, kun illalla oli niistä jäänyt nauttimatta. Käristelin makkaraa, lämmittelin räpyöitäni ja mietin, että oonkohan minä ihan viisas. Semmonen pieni retki siis tuli tehtyä. Oon minä nautinnollisempiakin reissuja tehnyt, mutta saipahan edes aikansa kulumaan. Vähän yksinäistä puuhaa se kyllä kieltämättä oli, pää oli jotenkin niin turta, että jäi sisäisetkin keskustelut vähän laihoiksi.



Mutta jaa-a, mihin sitä sitten ryhtyis? Päivän horoskooppikin sanoi: "Tämä on elämän tarjoama mahdollisuus oivaltaa mistä sinun tulee päästää irti". No, kiitosta vaan, tuli oivalletuksi. Ei ne ihan turhia näköjään ole aina nuo horoskoopitkaan. Jään vaan miettimään, mistä rakosesta sitä alkais seuraavaksi ilmaa ottamaan. 



torstai 13. lokakuuta 2016

"Vesireittejä pääsisi pakoon - vaan minä en ole kala..."

Tiedättekö semmosen olon, kun on ollut ihan kaamea päivä, tulet kotiin väsyneenä ja itkuisena. Tunnet vain oman riittämättömyytesi, huonoutesi ja kelpaamattomuutesi. Muksu näkee sut, ei sano mitään, tulee halaamaan, kysyy kohta mikä on. Kerrot, että aikuisillakin on välillä itkuhuolia, ei mitään kamalaa, kerrot, että sulla ei oo hätää, oot vaan väsynyt. Näet, kun huoli valuu pois lapsen kasvoilta ja samassa tahdissa vedät hymynaamarin omillesi ja ryhdyt kotipuuhiin.

Tulee ilta, olet kuin zombie. Pitää mennä suihkuun. Tiedättekö, kun seisoo vaan suihkun alla ja antaa veden valua. Se valuu pitkin päätä, selkää, hiuksia ja kasvoja. Seisot suu raollaan, vesi valuu suuhun, syljet sen välillä pois. Käännät asteittain vettä kuumemmalle, se on kohta niin kuumaa, että on ihme, ettei iho kalttaudu pois.

Seisot vaan siinä ja kuvittelet päivän valuvan pois sinusta, yrität nähdä, miten se valuu veden mukana viemäriin. Visulaisoit itsesi valumaan siihen samaan viemäriin. Sinnehän kuulut. Mitään ei tapahdu. Kyykistyt, jospa viemäri tempaisisi sut syvyyksiinsä vähän lähempää. Jalat puutuu, on pakko istua lattialle.  Vesi valuu edelleen. On niin kuuma, että melkein hikoat suihkun alla. On käännettävä suihku kiinni.

Siinä istut, et jaksa nousta. Istut polvet koukussa, keuhkot ovat pinteessä seinän ja reisiesi välissä. On raskas hengittää. Katsot varpaankynsiäsi. Niissä on punaisen lakan jäämät kesältä. Onpa nekin aivan saatanan rumat. Ei jaksa putsata. Katsot ylös. Pyykit pitäisi viikata kaappiin. Tänään ei jaksa. Alkaa palella. Pitää nousta kuivattelemaan. Mietit menettämääsi asiaa etkä ole vielä edes varma, montako niitä asioita kertyy tähän kuormaan lisää. Ymmärrät, että tämä päivä oli vedenkestävä, water proof, mikään ei valunut viemäriin. Ehkä ina omanarvontuntoa.

Mietit huomisaamua. Pohdit, minkä naamioistasi vetäisit kasvoillesi ennen ulos astumista. Päädyt siihen hymyilevään, siihen, joka peittää melkein kaiken, siihen, johon kuuluu mukaan sen kaikki osumat kestävä haarniska. Pitää pukeutua kelin mukaan.

Niin, tiedättekö? Minä tiedän.

sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Onnea! Kymmenen pisteen narttu!

Törmäsin viimeviikolla iltäpäivälehden sivulla juttuun, joka kertoi, miten tunnetun muusikon adoptiokoiralla on vaarallinen loinen. Ok, I get it, but... oikeesti, adoptiokoira. Joo joo, mä tiedän, mitä sillä tarkoitetaan enkä siis tarvitse nyt niskaani koiranomistajia tai eläinsuojelijoita, not my point. Mutta toi termihän on täysin perseestä.

Eikö kaikki koirat ole enemmän tai vähemmän adoptiokoiria? Jos ei, niin mitä ne ei-adoptiokoirat sitten ovat? Omistajansa biologisia koiria. "Tässä on meidän adoptiokoira ja hän taas tässä on meidän biologinen koiramme." Kiva kuulla synnärillä: "Onnea, narttu tuli! Suloinen kymmenen pisteen karvapallero, neljä jalkaa, luppakorvat ja kaikki!" Kertakaikkisen tyhmä termi. Minusta. Ei muuta tänään.

lauantai 1. lokakuuta 2016

Poppalooralla päähän - näin pahoinpitelet itsesi autolla

Autoilu on hyvin vaarallista. Tai oikeastaan auto on vaarallinen kapistus, sillä ajaminen ei välttämättä lisää ollenkaan sen vaarallisuusastetta, ainakaan mun kohdallani. Haluankin tarjoilla teille informaatiopläjäyksen auton uhista, jotta voitte parhaanne mukaan välttää pahoinpitelemästä itseänne sillä. Mitään swot-analyysiä en nyt kuitenkaan rakenna, mahdollisuudet saatte miettiä itseksenne.

Saattaa olla yllättävä tieto, etten ole koskaan onnistunut jättää sormiani auton oven väliin. Ehei, sehän olisi aivan liian tavanomaista ja tylsää. Minäpä jätin korvani auton etuoven väliin ja haluan tarkentaa, etten muistuta siipimutteria, korvani eivät todellakaan ole kovin ulkonevat. Mutta niin vaan jäi väliin, eikä kukaan uskoisi tätä, ellei mun faija olis ollut paikalla todistamassa tapahtumaa. Faijan auto se olikin, myös muiden autoja kannattaa siis varoa. Isäukko nauroi itsensä miltei tajuttomaksi ja mun korva oli kuin Mikki-hiirellä, se tykytti silleen kuin piirretyissä. Ja mua vitutti.

Lähes päivittäisellä vaaravyöhykkeellä ovat käsivarret. Ne ovat aina mustelmilla olkapään ja kyynärpään välistä, koska sopivalla korkeudella viuhuvat auton oven yläkulmat osuvat niihin. On makea paikka, etenkin, kun kolahtaa aina samaan kohtaan, jossa on jo mustelma. Etuovella mä olen myös lyönyt silmäni, leukani ja poskipääni mustiksi. Eikä tartte kysyä, että miten. Emminä vaan tiedä, se vaan tapahtuu. Kerran löin myös nenän auki, onneks oli paperia, matka jatkui tuppo sieraimessa. Oven väliin mulla jäi viimekesänä myös jalka, tästä olenkin kirjoittanut. Meni kepeillä kulkiessa vähän aikaa. Mä nyt vaan satuin unohtamaan, että jalka on hyvä nostaa auton sisäpuolelle ennen oven sulkemista. Ei kaikkee voi aina muistaa.

Jos ovi onkin vaarallinen, ei ole yhtään turvaisampi takaluukku, jolla säännölisesti lyön itseäni päähän. Tai sitten kaveria lyön, jos oma pää ei ole sopivasti hollilla. Eipä ole kauankaan, kun tämän viimeksi suoritin. Mä alan olla aika hyvä tässä, ihan timantti, en enää edes hiomaton.

Voisi kuvitella, että auton osat, joilla itseään voi lyödä, olisivat jo tulleet käsitellyiksi, mutta eipäs olekaan. Rankaalla voi myös kumauttaa itseään kaaliin. Minähän oon silleen ittellinen ja puuhakas, että haluan yleensä vaihtaa ihan itse renkaani, ihan vaan koska voin ja koska osaan, ja haluan näyttää maailmalle, että minähän en tartte äijiä renkaitani vaihtelemaan tai tekemään mitään muutakaan. Kerran mä sitten taas puuhastelin, sain pultit irrotettua, mutta rengas meni jotenkin linkkuun ja piti oikein voimainsa takaa rykäistä. Kyllä lähti, ja sama lentoa rykäisin koko kiekon otsikkooni. Tästä mulla on kuvamateriaaliakin, valitettavasti kuvassa ei näy enää renkaan kuvio, sitä paljon makeesti osui, että refleksinomaisesti tuli väistämättä vähän hieraistua osumapaikkaa.

Auton sisällä on myös jokusia vaaranpaikkoja. Etusormen ja peukalon välinen iho tuntuu makoisalta turvavyön välissä. Tarkoitan siis sitä klipua ja rämmälettä, johon se klipu kliksautetaan, niiden väliä. Joskus jäin korvaläväristä kiinni penkinsuojukseen ja tukka mulla jäi hansikaslokeron väliin, jokusia haivenia irtos peruukista kun nousin pystyyn. Miks helvetissä muuten auton hansikaslokero on just hansikaslokero? Mulla ainakaan oo siellä ikinä mitään **tun hanskoja. Siellä on auton paperit, vanhoja huoltokuitteja, pari taskulamppua, joista on paristot vuotaneet tai tyhjät, talvella jäätyneitä kosteuspyyhkeitä, linssittömät aurinkolasit, pari laturia, jotka eivät lataa, muutama piuha soittimen ja luurin väliin, jotka on pakkasessa taittuneet kosketushäiriöisiksi, pala sinitarraa ja sulakkeita. Mutta mitään haskoja ei ole, ei ole ollut ikinä. Absuria!

Pahin juttu, mitä autoilu on mulle aiheuttanut, on kahden niskanikaman murtuma, mut sitä ei varmaankaan lasketa, koska mulla ei varsinaisesti ollut osuutta tähän asiaan vaan mun perään ajettiin. Mut mikä tuuri siinäkin taas. Auto ajoin mun takana olevan auton perään jotain olematonta pariakymppiä, se mun takana oleva auto lennähti mun autoa päin ja sen seurauksena mä oon neljä kuukautta sairauslomalla. Autoon ei tullut mitään, peräkoukku vähän vääntyi. Akka hajoo, mut auto vaan on ja pysyy. On mun kärrykin silti saanut kärsiä. Kerran mä yritin mökillä ihan konkreettisesti mennä sillä perse edellä puuhun. Helvetti, että hävetti, katoinhan mä peilejä, mut unohdin taustapeilin, ja se puu on ollut siinä aina. No, ei voinu muistaa, ni. Kymmensenttistä ei myöskään kannata tipauttaa tupakansytkäriin, silleen tulee räjäyttäneeksi valikoituja sulakkeita. Poks vaan!

Eli kyllä, autoilu on vaaratekijä, mutta eipä näitä vaaroja paljonkan talvirajoituksilla tai millään
muillakaan pykälillä torjuta. Autokouluissa pitäis olla semmonen tunti, että näin et pahoinpitele itseäsi ajoneuvolla. Miettikää oikeesti, missä kunnossa mä olisin, jos mulla ois C-kortti, tai vielä järeämpi. Kyllä en mahtais enää olla hengissä.

Aiheista ja niiden vierestä

adhd ahdistus aistit ajankohtaista ajattelu ajatukset aliluonnollista alkoholi assosiaatiot autoilu awards carpe diem cfs deittailu eläimet elämyksiä En tajua energia epävarmuus eristäytyminen esipolvet fb geokätköily go with the flow harrastukset havainnointi henkisyys herkkyys hetkessä eläminen hetkiä hiljentyminen historia hymy häpeä ihmeitä ihmissuhteet ikä ilmiöt isänmaa itsetunto johdatuksia joka naisen niksikirja juniorin parhaat palat juokseminen juuret jännittäminen kaamosmasennus kaipaus kaipuu maaseudulle kehittyminen kengät kieli kiitollisuus kilpirauhanen kirjat kiusaaminen kohtaamisia kohti uutta kokkauksia kotijuttuja koulumuistoja kulttuuri kuppi nurin kuvat kysymyksiä lainatut lapsuusmuistot ldn lihakset loma lumi luonnollista luonnossa luontoemo luottamus lyriikat maalla materia matkailu meditointi menneitä metsänantimet metsässä mieliala miellyttäminen mietinpä vaan migreeni mpk muistoja mukelon kanssa musiikki musta huumori muutos mökillä naamio naisten valmiusliitto neuroosi niitä näitä note to self nukkuminen nähtävyyksiä onni opiskelu palstaviljely parisuhde parsimuksia pieniä ihmeitä pukeutuminen puut päivänpaistattelua raha rakkaus ravinto reissuja retkeilykamppeet runot ruoka sairastelu saivartelu sanat sarkasmi saunominen sinkkuelämää sisustaminen sitaatit sota suku sählinkejä säilöntä tapaturmia teini telttailu tilannekomiikka trangia tunteita tuotearviot työelämä ulkonäkö unettomuus uupumus vahvuus vanhemmuus vapaaehtoinen maanpuolustus vastuu vianmääritystä videot viljelypalsta vuodenajat vuodenkierto värit väsymys WTF yksinäisyys yliluonnollista ympäri Suomea ystäviä yöelämä äly ärsyttää
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...