Joka aamu ristiriitaisuuteen saakka monipuolinen ihminen katsoo peiliin ja kysyy: "Huomenta! Kuka minä tänään olen?" Ilta on aamua viisaampi ja vain se voi näyttää, onko minäni vajonnut syviin mietintöihin rauhallisuuden maininkeihin, uponnut epätoivon syviin syövereihin vaiko noussut hurrikaanin kaltaisen vitutuksen huipulle. Oli miten oli, elämä on vaihtelevaa, elämä on ironista ja sen helmapellit ovat sarkasminkukkien koristamat. Lempiväreinä huumorinmusta, kurkkusalaatinvihreä, onnellisuudenpinkki ja mystikonvioletti. Intohimoina metsät, maanpuolustus ja tarve kasvaa, koroilla ja ilman.

lauantai 24. syyskuuta 2016

"Vierailla kallioilla, missä käkkärämänty haalistuu..."

Mua niin kävi ottaan kuuppaan tää kaikki. Mä pakkasin auton ja ratsastin Hopeanuolellani, en auringonlaskuun, vaan siitä pois päin, viikonlopuksi kaverin luo Uudellemaalle. No, oli mulla siinä matkalla yks oikeen asiakin hoidettavana, mut menipä kaks samalla laakilla. Syksy alkaa olla kauneimmillaan, mä olin ihan vähän näkevinäni värejäkin ympärillä, siis noilla mun henkisemmillä silmillä. Suuri lehtivihreäkusetus on taas valloillaan ja maasto alkaa pikkasen näyttää siltä mun unelmieni villapaidalta.


Käytiin eilen vähän metsässä ja kiipeiltiin kertakaikkisen heinoilla kallioilla. Oli pakko uhmata klaustro- ja araknofobiaakin ja tunkea itsensä ahtaaseen luolaan. Luojan kiitos en bongannut fikkarini valokeilaan yhtään hämähäkkiä, mulle ois tullut niin helvetin kiire ulos, että rimpuilisin varmaan vieläkin hanuristani jumissa jossain kivien välissä.



Leiripaikka oli merkitty valmiiksi
Joku oli askarrellut kepeistä pentagrammin kohtaan, jossa oltiin ajateltu keitellä kahvit. Penta sinetöi sen, tähän jäädään. Ensin tosin kierrettiin ko. kallio. En voi väittää helppokulkuisimmaksi maastoksi. Mun touhu saattoi olla vähän hasardia, tää mun tasapaino kun on kakkoslaatua, mutta kyllä mun pää vielä keikkuu hartioiden välissä kiinni ja muutenkin olen jotakuinkin yhtenä kappaleena. Vähän cliffhanger-meinikiäkin oli välillä. Hitto, miten teki hyvää kekkuloida korkealla kuolemaa uhmaten ja päästää sisäinen kauhukakara valloilleen. Sen jälkeen oli toisaalta kiva ottaa ihan lunkisti kahvinkeittelypuuhissa ja lojua kallioilla. Siellä ois köykäsesti voinut yöpyäkin, ois ollut monta hyvää paikka tehdä tuletkin sinne, mut tyydyttiin vain trangiaan.


Mun nykyinen elämäntilanne
Tää viikonloppu oli pitkienhaistatus ihan kaikelle ja kaikille, eipä oo juur puhelinkaan ollut edes auki. Jos joku kaipaa, niin saa ihan rauhassa kaivata, ja rehellisyyden nimissä, tokkopa edes kaipaa. Koen, et mulla ei nyt just oo isommin asiaa kellekään puhumattakaan, että mulla ois mitään annettavaa mihinkään suuntaan. Viihdyn oikein hyvin itseeni kääntyneenä ja jos en aina viihtyiskään, niin aion pysyä siellä silti. Siellä ei kukaan ainakaan oo käyttämässä mua pelinappulana. Oon ihan ikioma palinappulani ja vain hyvin harva ja valittu on just nyt tervetullut siihen maailmaan ja silloinkin mielellään vain  piipahtamaan. En ole tavoitettavissa, olen nyt poissa. Piste.

"Vihreä on kataja kapsahtaa
Vihreä on oksa, joka alta sahataan
sekä lehti, jolle jään soittelemaan
Myös viimeinen juoma, jonka tilaan,
vihertää, vihertää, vihertää..."


- Viikate -



Ihan mun laillani kieroon kasvanut kuusi. 






keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Sydän ja suu auki - On pakko selvitä, näin mä sen teen

Oon pysynyt edellisen kirjoituksen jälkeen henkisesti paremmin tolpillani. Asioita on pitänyt katsella uudesta perspektiivistä ja miettiä, mitä nyt, kun tie nousee kuljetussa suunnassa pystyyn. Oon ollut työkeskeinen ihminen pidemmän aikaa, lähinnä siksi, että oikeasti pidän mun työstäni ja työkavereistani, oon saanut siitä paljon monella tapaa. Nyt on kuitenkin tökännyt. Asiat uudistuvat ja näkökulmat muuttuvat ja nyt koen, etten mä enää pääse käyttämään lainkaan osaamistani puhumattakaan, että pääsisin näyttämään, mihin kaikkeen musta todella on. Mun työtä törkitään ja pilkotaan ymmärtämättä, että kaikki osa-alueet muuttuvat siten toimimattomiksi. Siitä ei hyödy ketään. En koe enää olevani oman työni asiantuntija, mä en saa enää olla sitä. Mun puolestani asiantunnetaan ja kaikki on mennytkin sitten ihan vituiksi. Koin tuon valtavana henkilökohtaisena tappiona ja epäonnistumisena. Ei ihme, että kaikki tuntuu lattealta. Täyspäiväinen työ on iso osa tekijänsä elämää ja olis suotavaa, että siitä sais itelleen jotain, kuten onnistumisen tunteita. No, niitä ei ole enää tarjolla, joten niitä pitää hakea muualta. On pakko opetella ajattelemaan, että tappio ei lopulta ole minun vaan työnantajan, joka samalla rahalla saisi mun työpanoksestani paljon suurempaa hyötyä, jos osaisi sitä mielivaltaisen määräilyn sijasta ihan oikeasti johtaa.

Samaan aikaan harrastusrintamalla, jolle olen omistanut pari viimevuotta kolmanneksen elämästäni, tökkii ihan huolella. Syitä lie monia ja tunteja peiliin katsoneena voin pystypäin sanoa, ettei vika ole yksin minussa. Motivaatio ja usko itseen on kateissa ja siksi oma kehittyminen on täysin pysähtynyt. Omassa asenteessa on toki noiden osalta korjattavaa, mutta kyllä siellä taustalla on muitakin syitä, jotka vaikuttavat vielä enemmän lajin ympärillä pyörivään laajempaan kuvioon. No, kaikki ei voi pitää kaikista, ja jos joku ei pidä musta eikä osaa kommunikoida ja sanoa asioitaan suoraan niin se ei ole yksin minusta lähtevää. Mä voin jäädä tilanteeseen kärsimään "rangaistustani" tai nostaa kytkintä. Nostan siis kytkintä. Miessuhteissanihan olen saanutkin siinä lajissa paljon treeniä viimevuosina. Jokainen on lahjakas jossain lajissa.

Sisältöä elämään on saatava tai mä näivetyn pystyyn. Olin lähellä lähteä taas laulutouhuihinkin, mutta sitten tuli tipahdus ja itsetunnon menetys eikä se vaan muutenkaan enää oikein sytyttänyt, niinpä se jäi. Onneksi mä sain sähköpostia, jossa kutsuttiin vanhan harrastuksen pariin yhteen tapahtumaan ja se kolahti takaraivoon. Sinne! Mä palaan sinne, mistä mä jouduin jäämään sairastumisen takia pari vuotta sitten pois. Mä palaan vapaaehtoisen maanpuolustuksen pariin. Sinne mä kuulun ja siellä mun sydän on aina ollut, keho vaan oli pitkään eri mieltä. Lokakuussa osallistun yhteen tapahtumaan rastinvalvojana ja on mulla tuossa toisessa välilehdessä kurssikalenteri auki. Sieltä sitä sisältöä löytyy, onnistumisen iloa ja itsensä kehittämistä.

Isänmaallisuus ja maanpuolustus ovat aina, ihan juniorista saakka istuneet mussa jotenkin synnynnäisenä ominaisuutena. Varsinaiseen toimintaan mä päätin lähteä mukaan 2009, reilu vuosi mun avioeron jälkeen. Silloinkin mä etsin jotain sisältöä ja toimintaa ja kävin läpi nämä samat ajatuskuviot: mitä mä haluan tehdä, mikä on mulle tärkeintä, kenen kanssa haluan toimia, ym. Ei voi olla sattumaa, että taas juuri oikeaan aikaan tipahtaa nenän eteen mahdollisuus, kutsu, suorastaan huuto: "tule nyt jo saatana kotio sieltä!" Ja minähän menen.

Tässä harrastuksessa yks hienoin juttu on ollut se, miten eteen tulee koko ajan tilaisuuksia ylittää itsensä totaalisesti, tilanteita, joissa jännittää ja pelottaa niin, että hyvä jos ei huonot tipahda housuun. Aina ei eniten pelota se suorittaminen vaan se, että tietää olevansa arvioitavana. Mussa asuu voimakas mokaamisen ja kasvojen menettämisen pelko. Siksi mä oon kärsinyt siitä esiintymisjännityksestäkin niin kovin aina. Mun on vaikea asettua alttiiksi epäonnistumiselle ja mahdolliselle itseni nolaamiselle. Se pelottaa mua niin, että melkein jäädyn, mutta tässä harrastuksessa mä kuitenkin aina vaan teen ja suoritan. Joskus onnistuu, joskus ei. Epäonnistuminen tuntuu aina kauhealta, mutta vielä nolompaa olis jättää suorittamatta. Mä jotenkin noissa tilanteissa vaan poistun itsestäni, menen ja teen, minkä osaan, pääasiassa olen onnistunut hyvin tehtävissäni, toki poikkeuksiakin on ollut, ne kasvattaavat.

Mokaamisen pelko on opettanut paljon, koska siitä seuraa, että toimittuani kerran väärin, mä en yleensä "uskalla" toista samaa virhettä enää koskaan. Hah, sitä kai kutsutaan oppimisesksi, ehkä mä olen hyvä oppimaan (jes, hyvä muussakin, kuin ihmissuhteiden tuhoamisessa). Edellisessä tekstissä mainitun valonkantajan sanat ovat saaneet mut miettimään omaa suhdetta itseeni. On pakko myöntää, että en oikein tunne vahvuuksiani.

Mulle on sanottu, että mun pitäis nähdä itseni niin kuin joku muu mut näkee, mutta mä en vaan näe. Imen kyllä ympäristöstäni kaiken negatiivisen palautteen, etenkin sanattoman, mutta olen umpisokea positiiviselle palautteelle. Ne on asioita, jotka mulle pitää ääneen kertoa. Mulle pitää tulla sanomaan, että hei sä teit ton hyvin ja onnistuit tuossa. Samoin mulle pitäisi kertoa, jos musta pitää tai jos näkee mussa jotain hyvää ja etenkin, mitä hyvää. Mä oon tällä tasolla oikeasti niin tyhmä, että en muuten ymmärrä. Onko se sitten ihme, etten usko itseni ollenkaan, että pidän itseäni kaikessa ihan paskana? Mä en vaan osaa nähdä sitä kiittävää palautetta ennen kuin se ratakiskosta mun silmieni edessä väännetään. Syyt tähän "vammaan" on muurattu jo kymmeniä vuosia sitten mun perustuksiini.

Sanallista, suoraa hyvää palutetta mä sain paljon viimevuosina mm. juuri töissä, nyt se on historiaa ja mä vaan latistun. Maanpuolustusharrastuksessa palaute tulee aina pääsääntöisesti henkilökohtaisesti ja sanallisena, siksi se on mulle juuri oikeanlaista. Saan kokea onnistumisia ja iloita niistä. Kaikki tarvitsevat semmosta, myös me vähän kieroonkasvaneet. Sääli, ettei tämä lue mun otsassani.

Tähän liittyy kääntöpuoli. Kun mä jännitän ja koen itseni huonoksi, mun päällä on koko ajan kuori. En mä enää sellaisen rautanaamion takan elä, kuin joitain vuosia sitten, mutta kuitenkin. Ihmiset näkevät kyllä mun toiminnan ja sen laadun, mutta ne ei nää sitä ihmistä, joka mä olen. Mä en tietoisesti sitä pyri piilottamaan, mutta se vaan jää piiloon, kun ei uskalla olla sellainen kuin on. Töissä mä pystyin, olen aiemmin työpersoonaani viitannutkin.  Töissä musta näkyi paljon enemmän mua itseäni, mutta nyt kaiken myötä, sekin on taas alkanut mennä piiloon.

Väitän, että mun elämä ja etenkin ihmissuhteet ois olleet aivan erilaisia, jos mut nähtäis (antaisin itseni näkyä), mut kyllä mä tajuan, ettei kukaan jaksa kaivaa kenestäkään ulos sellaista, mitä ei tiedä siellä syvällä olevankaan. Ja just nyt ymmärsin, että tässä on suuri syy esim. just mun miessuhteiden kariutuiseen. Jos joku on halunnut siihen jäädä, mä olen halunnut lähteä, koska olen tiennyt, että ne on pitäneet siitä, mitä ne on mussa nähneet ja yleensä se ei ole ollut se, kenet mä tiedän minuksi, ne eivät ole sitä tunteneet. Mä haluan tulla rakastetuksi minuna, mikä on melko mahdotonta jos mä piilottelen itseäni Klonkun tavoin jossain pimeissä onkaloissa enkä salli itseäni nähtävän. En vaan osaa muuta, tätä on niin vaikeeta muuttaa, kun ei ole ketään peilinä. Alla oleva kuva saa mut aina toivomaan, että joku sanoisi ja myös tekisi mulle juuri noin.

Tästähän tuli melkoinen vuodatus, pahoitteluni, ja kiitokseni, jos jaksoit lukea. Jos sen verran vielä elämän sisällöstä, niin järkkääntyihän semmonenkin mieltänostattava mahdollisuus, että lähden metsään kuusenpersiiseen viikonloppuna nukkumaan. Metsät ja maanpuolustus, siinäpä kaksi asiaa vailla vertaa. Taidan olla vähän tämmönen maahinen. Ja tiättekö mitä... mä pidän siitä itsessäni.


sunnuntai 11. syyskuuta 2016

"Sano näätkö sä mua vaikken sun kaltainen oo..."

Mulla on ollut melkoinen päivä. Mä heräsin aamulla siinä samassa mustassa virrassa, joka on meinannut hukuttaa mut jo pidemmän aikaa, siinä virrassa, johon mä viimeksi olen joutunut kastautumaan yli kymmenen vuotta sitten. Jossain kohtaa mä huomasin vaellelleeni siihen samaan rantaan ja liottelevani varpaitani sen veden pyörteissä. Yhtäkkiä havahduin siihen, että ne pyörteet olivat vetäneet mut mukanaan syvyyksiin. Taas.

Olen kokenut viimeviikkoina syvää arvottomuutta ja merkityksettömyyttä. Olen tuntenut olevani aivan paska kaikessa, mihin ryhdyn, täysin riittämätön, ikuinen häviäjä, totaalisen kelpaamaton mihinkään, edes ihmiseksi, varsinkaan ihmiseksi. Tähän lie ollut montakin syytä, eikä vähäisin ole se vittuilu ja nokkiminen, jota mä olen saanut eräältä taholta osakseni koko kesän. Tätä voisi pitää pikkuasiana, mutta se ei ole. Nälvimisen perimmäinen aihe on ollut mulle alunperinkin iso asia ja kun tähän kytketään valtava pettymys siitä, että joku moiseen lähtee, lähti multa matto alta ihan täysin. En olisi ikinä vonut uskoa tulvani kiusatuksi vielä tässä elämäni vaiheessa, en etenkään taholta, jolta mä nyt tämän kaiken olen niskaani saanut. Olen syvästi pettynyt ja surullinen.

Tänään, yhtenä pimeimmistä hetkistä, joku universaali ihme lähetti mulle puhelinsoiton juuri oikeaan aikaan oikealta ihmiseltä. Sillä lie oikeasti ollut merkityksensä, että puhelin pirahti juuri silloin kuin pitikin. Helppo puhelu se ei ollut, tuli koluttua tuntemusten perukoita ihan huolella, mutta ainakin mä sen jälkeen tunsin jotain. Kipua se kyllä oli, mutta kipukin on tunne, kun vertaa sitä siihen kipsiin, jossa olen viimeviikot elänyt. Mä en ole tuntenut mitään, mä olen ollut ihan turta, semmonen henkisesti liikkumaton ihmismöykky mentaalisessa pakkopaidassani. Huomasin siis kykeneväni vielä kuitenkin tuntemaan jotain. Puhelun jälkeen en myöskään kokenut enää olevani täysin merkityksetön, yksin tässä maailmassa pyörivä piruparka, kuten olen jo pitkään tuntenut olevani. Se, että joku kertoi mun olemassaolollani olevan joku merkitys, nosti mun pääni pinnalle sieltä suonsilmästä, jossa olen polkenut paikoillani jo tovin yrittäen saada happea elossa pysymiseksi. En tiedä, ymmärtääkö soittaja itsekään puhelunsa arvoa. Hän on tuskin ihmisiä, jotka kirjoituksiani edes lukevat, mutta jos näin kuitenkin sattuisi olemaan, hän kyllä itsenä tästä tunnistaa ja tehtäköön hänelle näin tiettäväksi, että saatoit pelastaa enemmän kuin voit ikinä edes kuvitella.

Puhelun jälkeen lähdin konserttiin ja kuin ihmeen kautta mä sain tuntea sielläkin; haltioituneisuutta, iloa ja kaihoa. Ainakin nuo kolme tunnetta mä kykenin tunnistamaan. Siinä on yhteen päivän yhteensä jo neljä tunnetta enemmän kuin pitkään aikaan tähän asti. Pahinta on just joutua siihen tunnekipsiin, kun on niin turta, ettei melkein ole enää olemassa ollenkaan. Ainoat asiat, jotka erottavat muumiosta ja joista tietää olevansa hengissä ovat kaulalta tuntuva pulssi ja hengityksen tahtiin kohoileva rintakehä. Mitään muita elonmerkkejä oli vaikea havaita, silmistäkin oli ehtinyt sammua jo kaikki ilo ja elo.

Konsertin jälkeen vedin vielä lämpimät vermeet ylleni ja lähdin ystävän kanssa rantaan kallioille juomaan vähän viiniä ja katselemaan, miten jo muutenkin syksytä väsähtänyt aurinko sammui painuessaan mereen. Tuli vähän sama fiilis kuin nuoruudessa, kun juotiin leikkipuistossa pussikaljaa. Hah! Kaiken kaikkiaan tämä päivä saattoi olla yksi käännekohta, ei helppo päivä mitenkään, mutta helpottava päivä. On pitkä matka vielä kuljettavana. Päämäärä on tiedossa siellä jossain, mutta se on vielä liian kaukana tavoiteltavaksi, Huomenna asetan jonkun välietapin, ehkäpä useamman. Huomenna mä harkitsen myös, jatkanko mä vielä mielenterveyteni uhalla ympyröissä, joissa kiusatuksi tulemisen vaara on ilmeinen vai jätänkö rallin suosiolla. Siinä menee sitten paljon hyvääkin, mutta kaikella on hintansa ja arvonsa. Olin jo ehtinyt kokea, että minulla ei sitä ole. Varovasti ja puoliksi uskallan itselleni jo kuiskata, että saatoin olla väärässä. Näin eräs valonkantaja sai minut tänään uskomaan. Kiitos, kiitos, kiitos!

“After all, tomorrow is another day!”

keskiviikko 7. syyskuuta 2016

Nään oven punaisen se liian kirkas on...

Annoin blogille enemmän nykyistä mielenmaiseemani kuvaavan ilmeen; mustaharmaata, pystyynkuollutta metsää ja ripaus tuskanpunaista joukkoon. Ei vaan kulje. Ote lipeää ja tuntuu, että valun johonkin, mihin en olisi enää koskaan halunnut.




lauantai 3. syyskuuta 2016

Kuu-Lego Eero lentää perse edellä kilon palasina

Oon ennekin tullut maininneeksi, että musiikkimakuni on erittäin riippuvainen ensisijaisesti lyriikoista. Siksipä musiikkimakuani on kuvailtu mm. pelottavan ristiriitaiseksi ja sitähän se onkin. Väärin kuulluista lyriikoista olen joskus kirjoittanutkin ja tämäkin aihe hieman liippa sitä liki. Onko nimittäin aika hiljaa ärsyttävää, kun kuulet jonkin biisin sanoissa kaksoismerkityksen, etkä enää koskaan pääse mielikuvasta eroon.

Ensimmäisenä esimerkkinä kalamiehen laulu Haaveissa vainko oot mun? Mä näen ne haavit, joissa kaivattu henkilö on kilon palasina. Tai Kuuleko yö/Kuuleeko Eero, niinpä just, kuu-Lego Eero, ja taas mä näen semmosen keltapäisen ukkelin.

"Suru suurempi kuin jos jokin luotain sut veisi pois..." Luotain? Avaruusluotain vai kaikuluotain? Tulee ja abuktoi toisen rakkaan? Viheliäinen. Jukka Pojan mielenterveyttä mä kanssa jossain kohtaa ehdin epäillä; "Täällä taivas roikkuu, uhkaa vana päittemme yllä..." Mitä vitun vana? No joo, oivalsin, mutta ehdin tovin kuvitella Jukkiksen olevan tinapaperihattu-salaliittoteoreetiikko joka kuvittelee illuminaatin kylvävän ties mitä mömmöä ilmakehäämme.

Aika hiljaa menee nää biisit tälleen pilalle kyllä! Niitä ei voi ikinä enää kuulla normaalisti. Ja vähän eri asia, mutta sinne päin: Väärinpäin lentävät linnut? Selälläänkö menevät vaiko perse edellä? Kaverini hoksasi, että ne voivat olla toki myös väärin päin lentävät linnut, niinku että lokilla on tilhen pää ja joutsenella vaikka sarvipöllön. Himmeetä. Ja menkääs muuttamaan sinne Samuli Edelmanin Tähtipölyä-biisiin sen "tähtipölyä" paikalle "siemennestettä". Se siitäkin biisitä. Pilalla, kaikki tyynni!



Aiheista ja niiden vierestä

adhd ahdistus aistit ajankohtaista ajattelu ajatukset aliluonnollista alkoholi assosiaatiot autoilu awards carpe diem cfs deittailu elämyksiä En tajua energia epävarmuus eristäytyminen esipolvet fb geokätköily go with the flow harrastukset havainnointi henkisyys herkkyys hetkessä eläminen hetkiä hiljentyminen historia hymy häpeä ihmeitä ihmissuhteet ikä ilmiöt isänmaa itsetunto johdatuksia joka naisen niksikirja juniorin parhaat palat juokseminen juuret jännittäminen kaamosmasennus kaipaus kaipuu maaseudulle kehittyminen kengät kieli kiitollisuus kilpirauhanen kirjat kiusaaminen kohtaamisia kohti uutta kokkauksia kotijuttuja koulumuistoja kulttuuri kuppi nurin kuvat kysymyksiä lainatut lapsuusmuistot ldn lihakset loma lumi luonnollista luonnossa luontoemo luottamus lyriikat maalla materia matkailu meditointi menneitä metsänantimet metsässä mieliala miellyttäminen mietinpä vaan migreeni mpk muistoja mukelon kanssa musiikki musta huumori muutos mökillä naisten valmiusliitto neuroosi niitä näitä note to self nukkuminen nähtävyyksiä onni opiskelu palstaviljely parisuhde parsimuksia pieniä ihmeitä pukeutuminen puut päivänpaistattelua raha rakkaus ravinto reissuja retkeilykamppeet runot ruoka sairastelu saivartelu sanat sarkasmi saunominen sinkkuelämää sisustaminen sitaatit sota suku sählinkejä säilöntä tapaturmia teini telttailu tilannekomiikka trangia tunteita tuotearviot työelämä ulkonäkö unettomuus uupumus vahvuus vanhemmuus vapaaehtoinen maanpuolustus vastuu vianmääritystä videot viljelypalsta vuodenajat vuodenkierto värit väsymys WTF yksinäisyys yliluonnollista ympäri Suomea ystäviä yöelämä äly ärsyttää
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...